Oodi nuoruudelle

Nuoruutta ei ihminen voi saada koskaan takaisin. Aika on mennyttä, ja kuluessaan se muuttaa muotoa. Puhutaan vuosien vierimisestä, ajan holtittomasta kulusta, pysäyttämättömästä voimasta. Vanhempana eletty elämä saa kultareunukset ympärilleen, mutta mielen tarinan päähenkilölle tapahtumat olivat jotain elämää suurempaa. Laura Mattilan Diiva Oulun teatterin pienellä näyttämöllä oli riipaisevan kaunis ja holtiton kuvaus juuri siitä. Kuinka tunteet ovat suuria, huolet sitäkin suurempia, mutta kaiken takana sydän, joka rakastaa. Kun jokainen päivä on uusi maanjäristys tai seikkailu. Tarina nuoruudesta, tarina kasvukivuista, tarina Diivasta.

Ihmelapsi, siis Diiva

Diiva, tuo ihmelapsi. Kolmetoista, melkein neljätoista. Kiiltoa silmissä ja hymyssä, elämän kolhut polvissa. Tulisiko minun olla huolissani siitä, että kykenen samaistumaan häneen? Tyttöhän on hahmona täysin rajaton, ei löydä vastusta edes pilvien yläpuolelta ja rakastuu vääriin ihmisiin, kompuroi tiellään ja uhmaa rajoja tuon tuosta. Kaiken takana hän on kuitenkin myös vahva ihmisutopistinen kuvaus, ja kehollistaa nuoren ihmisen voittamattomuuden tunnetta. Sellainenhan minä itsekin olen ollut. Kuvitelmissani olin 13-vuotiaana kykenevä mihin vain. Ja vaikka on kuulemma haitallista, jos nostalgia vaivaa jo seitsemäntoista vanhana, pystyn palaamaan ajassa taaksepäin aikoihin, kun olin Diivan ikäinen. Muistoihin piirtyy katkeransuloinen linssi, jonka läpi kaikki näyttää hieman vaaleanpunaisemmalta. Siinä onnistuu myös esitys, sillä sen aikana tunsin olevani matkalla jonkun toisen mielenmaisemassa. En omani, en ehkä kenenkään muun, mutta silti ajatuksiltaan saman.

Korkokengistä

Upeiden tolppakorkokenkien ja vaaleiden peruukkien takaa piirtyy näyttämölle myös viiltävä kuva tyttöydestä. Se tähtikirkas hetki, kun sinua ei lueta naiseksi, muttei liiemmin lapseksikaan. Et sovi lehtien kansiin, muttet hiekkalaatikon reunallekaan. Maailmalla on isot odotukset meitä kohtaan; hädin tuskin siivet saaneen pitäisi heti osata lentää. Osaatko olla riittävän sievä, mutta samalla räväkkä, miellyttää muita ja kävellä saappaissa, jotka eivät ehkä edes ole sinun?

Kun Diiva pyörittelee hiuksiaan mietteissään tai hihittää hersyvää nauruaan, hän ei ole heikko vaikka joku niin luulisi. Hän tietää olevansa upea, uniensa Phoenix Marvel Girl. Liian usein “tyttömäisyys” nähdään heikkona asiana, eikä voimavarana ensinkään. Tyttöjen mielenkiinnon kohteita vähätellään tuon tuosta, ja niitä kohtaan on jostakin syystä sosiaalisesti hyväksyttävää osoittaa avointa halveksuntaa. Nuori tyttö ei kuitenkaan halua ajatella maailman katseita, jonka ansiosta Diiva pystyy rakentamaan oman maailmansa kuten haluaa. “Mitäs sitten, minä elän näin”, hän olisi saattanut sanoa vetäessään vaaleanpunaiset kengät jalkaansa, joilla talsi lammikot ja kukkulat läpi milloin mihinkin. Vahva tyttöhahmo on taiteessa edelleen harvinaisuus – ja siksi minusta niin kovin ihastuttava.

Vuosista kaikkein kauneimmat

Vaikka Diiva seisoo kirkkaasti korokkeella, ei hän ole yksin, ei koskaan. Näyttämöllä kuvataan kipeästi ja kauniisti elämän kaikki tärkeät ihmissuhteet. Tytön ympärille rakentuu moninainen piiri mitä erilaisempia ihmiskohtaloita, kuten nuorella ihmisellä yleensäkin. Jäin esityksen jälkeen pohtimaan, miten suuri osa nuoruutta ja kasvamista toiset ihmiset todella ovat? Muodostuvatko he sivuhenkilöiksi vai käänteentekeviksi kulmakiviksi, ja mikä siihen vaikuttaa? Diivan tarinan ihmiset ovat osa häntä, mutta eivät ehkä kulje parina tytön rinnalla. Sillä onhan hän sentään Diiva, baby wonder. Melkein jo aikuinen.

Nykymaailma on sanellut omalle ikäpolvelleni, että meidän tulisi kasvaa aikuisiksi mahdollisimman nopeasti. Tahti vain nopeutuu, ja harras toiveeni onkin, etteivät tänä vuonna koulutiensä aloittavat joutuisivat tavaamaan verokorttia kuin aapista. “Päätä sitä ja päätä tätä”, meille untuvikoille sanotaan. Entä jos haluaisin sen sijaan olla kuten Diiva, ja olla, elää, olla, nähdä, rakastaa, pelätä ja tuntea niin kuin tämä olisi nuoruuteni viimeinen kesäilta? Olen joskus kuullut, että nuoruuden ja aikuisuuden välinen hetki on ihmiselämän aidointa aikaa. Miksi emme siis juhlisi ja arvostaisi sitä aivan erityisellä hellyydellä?

Vaikka matkalla kaatuisi ja nuoruus muistuisi mieleen vain kohelluksena, mitä jos kaikki antaisivat itsellensä luvan muistella myös kaikkea sitä hyvää ja kaunista, joita menneet ikävuodet ovat tarjonneet? Nuoruudesta on näet lupa nauttia myös postuumisti. Kenties siitä voi syntyä myös jotain kaunista.

Lämmin kiitos koko työryhmälle, että päästitte yleisönne mukaan erään nuoren tytön iloihin ja suruihin tuona perjantai-iltana. Jos haluat liikuttua, vaikuttua, nauraa ja rakastua nuoruuteen ehkä vielä kerran, tutustu ihmeessä Diivan tarinaan.

Jenna Sundell
Näyttämöraati