Teatterin taikaa parhaimmillaan 

Hei, olen Julian Owusu, ja omistan monta hattua. Nyt laitan ammattitaiteilijahattuni päähäni. 

Ona Korpirannan ohjaama Liv Strömquistin sarjakuvaromaanista näyttämölle sovitettu Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan osuu sattumoisin lähelle ammattiminääni. Näin sen, kun olin juuri palannut kotiin Helsingistä, jossa koreografioin Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun ruotsinkielisen näyttelijälinjan opiskelijoille Homo Line -musiikkiteatteriteosta, joka pohjautuu samannimiseen Edith Hammarin sarjakuvaromaaniin. En muista nähneeni koskaan aiemmin teatteria, joka on tehty sarjakuvasta (pois lukien Marvelin ja DC:n tuotantoa) ja nyt vuonna 2024 olen päässyt mukaan heti kahteen! Mikä onni! 

Sarjakuva on siitä jännä medium, kun se antaa todella paljon sisältöä, sävyä ja suuntia, mutta samaan aikaan järjettömästi vapautta tulkinnoille. Se on niin rikas pohja teokselle, että se on samanaikaisesti ihanan antoisaa ja aivan liikaa tekijällensä. Siltä minusta ainakin tuntui Homo Linen äärellä. Hammarin teoksessa suuret kuvat ovat pääosassa ja silti kirjan sanoista riitti materiaalia yhteentoista lauluun. 

Kuvassa Elviira Kujala ja Elina Ylisuvanto. Kuva: Kati Leinonen.
Yksityiskohtia pursuava maailma 

Sain Den rödaste rosen slår ut -kirjan käteeni muutama tunti ennen Oulun teatterin ensi-iltaa. Sitä selaillessani mietin ”Oj, va den är tätpackad”. Tiheä oli sana, joka päällimmäisenä jäi minulla mieleen. En taida olla kovin yksin havainnossani, tai niin ainakin mietin istuessani pienen näyttämön katsomossa ihailemassa runsautta, jolle ei vain näkynyt loppua.  

Pienelle näyttämölle luotu maailma pursui yksityiskohtia ja halusin lukea joka ikisen kirjan kannen ja seinällä olevia tekstejä, kun aistin heti, etteivät ne ole sattumanvaraisia. Kakkosriviltä onneksi tiirailemalla näkikin lukea niistä osan. Hymähdän joka kerta, kun luulen tunnistaneeni lavastajan tarkasti sijoittamia hauskuuksia. 

Teos (sekä kirja että esitys) osuvat johonkin kapeaan taiteilijuuteni sweetspottiin. Ne nojaavat teoriaan ja kirjallisuuteen leikkiessä valtavilla asioilla, joista maailmamme rakentuu, mutta toisaalta yksinkertaisesti vain ovat olemassa. Useat tekemiäni teokset ovat käsitelleet mustuutta, valkoisuutta, toiseutta, rasismia, syrjintää ja marginaalisuutta. Samaan aikaan ne käsittelevät myös rakkautta, yhdessäoloa, vapautumista ja ennen kaikkea iloa. Minusta on suunnattoman tärkeää, että vaikeita asioita käsitellään näyttämöllä.  

Näyttämön voima on se, että se voi näyttää meille maailmoja, joihin emme vielä pääse käsiksi. Se voi korostaa sitä iloa, mitä emme surun läpi näe. Se voi olla paikka harjoitella vaikeiden tunteiden käsittelemistä. Se voi olla paikka uusille näkökulmille. Koko maailma on koko ajan olemassa riippumatta suhtautumisestamme siihen. Vain kohtaamalla maailman kompleksisuutta pääsemme todella kiinni siihen, kuinka paljon ihanaa ja kaunistakin on olemassa. 

Kuvassa Jaana Kahra. Kuva: Kati Leinonen.
Miten rakkaus voisi olla mutkatonta? 

Rakkaus on kompleksista. Se on ihanaa, kaunista, kipeää, surullista, pulppuavaa, tylsää, arkista, juhlaa… kaikkea samaan aikaan. Pidän siitä, kun näyttämöllä uskalletaan olla useita asioita samaan aikaan. Rakkaus voi olla roskikseen heitettävän turhauttavaa samaan aikaan sen ollessa syvin kaipuumme kohde. Rakkaus voi olla riippakivi ja se voi olla siivet, joilla pääsemme lentoon. Se voi olla kaikkea näiden väliltä.  

Rakkautta ei vain voi mitenkään teoretisoida. Tai siis voi, mutta ei tyydyttävästi. Kaikki määritelmät ovat auttamatta vanhentuneet jo syntyessään. On niin monenlaista rakkautta ja mikään niistä ei ole riittävä. Se onkin rakkauden kauneus. Se on alati kasvava, muuntautuva asia. Ja joskus asioille tulee piste, jotta uusi voi kasvaa. 

Mikään määritelmä rakkaudesta ei ole riittävän hyvä. Eikä voida tietää, onko syntyvä rakkaus sen arvoista, että sen vuoksi kannattaisi uhmata siitä seuraavaa sydänsurua. Ja silti hyppäämme pää edellä ristiriitaisuuksien mereen kuvitellen, että voisimme ehkä tällä kertaa ymmärtää. Ehkä ymmärrämmekin, ainakin vähän. Ehkä sen tavoittelu on pääasia. Ehkä emme vain suostu näkemään sitä ilmiselvää, joka edessämme on. Niin kuin Liv työntää äitinsä pois samalla, kun selittää kuinka aitoon rakkauteen ei voisi koskaan vastata hylkäämisellä. Me ihmiset olemme melkoisen ristiriitaisia olentoja. Miten rakkaus voisi olla mutkatonta? 

Oulun teatterin Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan on kaunis ja herkkä teos, joka hienovaraisesti kerrostaa monia tunteita runsaudessaan. Sen rytmi ja nopeat sulavat siirtymät maailmasta toiseen on teatterin taikaa parhaimmillaan.  

Se on tiheä kuin kirjakin. Sen tiheys näkyy välillä pitkissä monologeissa, kun sitä asiaa on yksinkertaisesti vain niin paljon, ettei sitä lyhyesti sanotakaan. Intuitiivisesti teki mieli monta kertaa ottaa muistiinpanovälineet esille kesken teosta, etteivät asiat unohdu minulta. Eikä se ole välttämättä huono asia. On harvoja teoksia, joita haluan nähdä uudestaan heti poistuessani salista. Tämä oli yksi niistä. Kiitos. 

Julian Owusu 
Näyttämöraati 

Näyttämöraati on Oulun teatterin kokoama, riippumaton joukko mielenkiintoisia oululaisia, jotka kertovat omin sanoin teatterikokemuksistaan eri kanavissa. Teatteri haluaa lisätä puhetta taiteen kokemisesta rennolla otteella.