5+1 kysymystä konkarille – Mirjami Kukkola

Oulun teatteri on työpaikka, jossa viihdytään hyvin ja työurat ovat usein pitkiä. Juhlavuoden kunniaksi jututimme Oulun teatterin konkareita, jotka ovat työskennelleet oululaisen teatterin parissa yli 20 vuotta. Seuraavaksi vuorossa on näyttelijä Mirjami Kukkola, joka on työskennellyt Oulun teatterista syksystä 1991 alkaen.

Millaista työskentely oli Oulun teatterissa alkuvuosinasi? 

Touhukasta aikaa. Teimme koko ajan töitä, ei ollut yhtään vapaavuoroa.  Se oli hirveän raskasta. Kävimme jatkuvaa keskustelua, ja työporukka oli aktiivista. Oli yhteisöllisempää. Mutta teatterin tekeminen ei ole muuttunut.  

Mikä näytelmä vuosien varrelta on jäänyt mieleen ja miksi? 

Maarit Ruikan tyylistä ja räväkästä ajattelusta olen tykännyt. Hänellä on aina mukana poikkitaiteellisia elementtejä, jotka voivat olla epärealistisia tai ylirealistisia. Ruikan ohjaama Kansannitiistys eli Maksani on maistissa on jäänyt mieleen. Sen juoni on, että vanha rouva kutsuu ihmisiä syömään ja murhaa kaikki pöytään. Kaikki ovat 20 minuuttia liikkumattomina ja minä ainoana jäin istumaan vainajana tuolilleni: ohjaaja oli toivonut, että kaikki olisivat kuolleet paikoilleen. Karmean flunssan kourissa kehitin silloin tekniikan, miten yskänpuuska ei näy kasvoilla. 

Populaarimusiikkia Vittulanjänkältä -näytelmässä oli suurta visuaalisuutta. Siinä Oulun teatteri oli parhaimmillaan, kun kaikki osastot työskentelivät hirveän tiiviisti. Näyttämön tyypit paikkasivat muita. Yleisö tykkäsi, koska se oli elämys.  

Pitkään olen tehnyt noin viittä roolia yhdessä näytelmässä, esittänyt olosuhteita. Se on hyvin tärkeää, mutta siinä ei ole haastetta itselle näyttelijänä. Patriarkassa minulla on vain yksi rooli, jolloin on omanlainen rauha tehdä varsinaista omaa työtä. On antoisaa keskittyä siihen. 

Mikä Oulun teatterissa on parasta? 

Kaikkein parasta aina on ollut yhteisöllisyys ja koko työporukka. Kaikilla on omat eri tehtävät, ja ne sulautuvat yhteen esityksen. Teatteri on parhaimmillaan todellista juhlaa, kun kaikki toimii vakaasti ja hyvin. Kaikki saavat iloa ja voimaa. Meille kaikki osastot ovat tärkeitä ja päähenkilöitä. 

Mieleenpainuvin sattumus? 

Kun olimme nuoria näyttelijöitä, Jomppe (Jorma Koho) tuli kysymään ,kävelisikö hän suuren näyttämön halki ja me vain sanoimme, että joo joo. Hän meni siis toisen esityksen halki. Se oli hauskaa. Saiturissa taas Jorma Koho ohitti yhden kohtauksen. Se oli hieno esitys, eikä huomannut ollenkaan sen yhden kohtauksen puutetta. 

Mikä työssäsi on sellaista, mikä ei näy suurelle yleisölle? 

Roolien vaihdot näytelmän sisällä. Ensin olet nuori pimu ja kohta 50-vuotias nainen. Et suinkaan käppäile, vaan juokset ja vaihdat vaatteet kulisseissa. Toivottavasti näyttää vain siltä, että rennosti on käppäillyt. 

Mikä edelleen viehättää näyttelemisessä? 

Nautin eniten esiintymishetkestä. Mitä väkevämmin yleisö tuntuu olevan mukana, se on tosi nautinnollista. Joskus se on sakraalinenkin tilanne. Tuntuu, että tällä elää puoli vuotta. Ne ovat ihania hetkiä, kun on nopea ja helppo yhteys. Työ ei silloin tunnu raskaalta ollenkaan. Kun tulee yhteiskunnallisia esityksiä, saa tietoa työn kautta, eikä välttämättä tarvitse erikseen hakea tietoa. Ei ohita asiaa epämielenkiintoisena, sillä ihmisen elämään kuuluvat monenlaiset asiat. Teatterissa on hyvä se, että ei heti ristiinnaulita roolihenkilöitä, vaan näytetään tausta ja se, mistä käytös saattaisi johtua.