Vihreät niityt

Olen aivan myyty. Mitään tällaista en ole ennen nähnyt enkä kokenut. Minusta taisi samantien tulla immersiivisten esitysten fani. Aika meni liian nopeasti, enkä olisi halunnut lähteä pois. Tätä ei voi sanoin kuvailla. Tämä on vain jokaisen itse koettava.

Koska tällaisesta ei minulla ennestään ollut kokemusta niin jännitystä oli ilmassa kun rakennukseen astelin. Olin kuitenkin päättänyt, että otan tästä irti kaiken minkä saan. Antaudun teokselle ja otan vastaan kaikki mitä eteeni tulee. Ja näin kävikin. Tunne on todella kuin olisit elokuvan sisällä. Se tunne kun istut näyttelijän vieressä portaikossa puhelemassa keskellä käynnissä olevaa näytelmää tai kun lohdutat ja kuuntelet surevaa leskeä tämän nenän edessä. Se tunne niissä oli, että mitä tässä oikein on tapahtumassa. Voiko tämä olla tottakaan. Kyllä se immersiivisessä teoksessa on totta. Aika mahtavat fiilikset. Alun jännitys karisi nopeasti pois ja vaeltelu omaan tahtiin ympäri huoneita imaisi visusti mukaansa ja sai unohtaa kaiken muun maailman.

Tässä esityksessä on se juju, että katsoja saa osallistua juuri sellaisena katsojana kuin haluaa. Osa haluaa katsella etäältä ja osa haluaa taas mennä lähelle esiintyjiä ja osallistuakin jos mahdollisuus aukeaa. Useissa kohtaamisissa mitä minun kohdalleni esiintyjien kanssa sattui oli vahvasti läsnä lämpö ja yhteys.

Esiintyjien suoritukset olivat huikeita. Ja miten monipuolinen esitys tämä oli. Siitä löytyy teatteria, tanssia ja sirkusta. Äänimaailma on kerrassaan mainio. Välillä tuntuu kuin vaeltelisit kauhutalossa. Ja lavastus ja tarpeisto on huolella mietitty. Hatunnosto kaikille jotka esityksen aikana taustalla hääräävät. Olisipa mielenkiintoista nähdä miten esitys on saatu kasaan ja mitä se tekniikalta ja muilta taustatekijöiltä esityksen aikana vaatii. Väliaika oli toteutettu nerokkaasti. Sekin on osa esityksen maailmaa.

Katsoja ei näe kaikkia kohtauksia yhden esityskerran aikana. Lisäksi kohtaukset eivät tapahdu aikajärjestyksessä. Minäkin menin huoneesta ja kerroksesta toiseen ihan fiiliksen mukaan, välillä seuraamalla jotain hahmoa pidempi pätkä ja välillä taas esimerkiksi joidenkin äänten houkuttelemana. Katsoja voi omassa päässään sovitella palapelin palaset yhteen ja luoda ehkäpä kokoniskuvan tarinasta. Juonihan tässä pohjalla on, mutta ainakaan minä en voi sanoa, että olisin osannut onnistunutta ehjää tarinaa näkemistäni kohtaukista muodostamaan. Se on kuitenkin sivuseikka. Eikä haittaa pätkän vertaa. Kohtausten äärelle on antoisa uppoutua vaikkei niistä aina ymmärtäisi yhtikäs mitään. Kokonaistunnelma ja vertaansa vailla oleva kokonaisuus ja elämys ovat tärkeämpiä kuin se ymmärsikö kaiken merkityksen. Tätä esitystä ajatteli mielessään vielä koko seuraavankin päivän. Minulle kävi niin, että parin kohtauksen merkitys kokonaistarinassa valkeni minulle juuri vasta seuraavana päivänä. Niin ainakin luulen.

Tämä esitys on todellisen teatterin ystävän karkki. Esityspaikkana entinen kuurojen koulu on mitä mainioin. Vanha rakennus luo omalta osaltaan oikeat puitteet esitykselle. Ja kuinka salaperäiseltä rakennus näyttikään illan pimeydessä esityksen jälkeen. Nuo seinät kätkevät sisälleen tämän kaiken nähdyn. Tämä on mentävä katsomaan toisenkin kerran. Silloin voi pyrkiä seuraamaan esitystä toisista kulmista ja näin palapeli rakentuu ihan eri tavalla. Nähdyksi tulee uusia kohtauksia. Tarina ja merkitykset voivat käydä selvemmiksi. Olisipa mahtavaa päästä itsekin esiintymään immersiiviseen teokseen. Suuri kiitos, että teitte tämän Oulun teatteri ja Flow productions.

Koin esityksen hapuilevana kokonaisuutena lajityypissään. Tila pitkine tyhjine käytävineen ja kaksi kerrosta tuntuivat liian isolta suhteessa sisällön tapahtumiin. Suurimman osan ajasta kuljin huoneissa, missä ei tapahtunut mitään. Jos koko esitys siirtymineen olisi tapahtunut somistetussa tilassa, kokemus olisi ollut väkevämpi. Lavastukseen oli kyllä nähty vaivaa ja siinä onnistuttukin. Nyt tunnelma väljähti ja intensiteetti katkesi tilasta toiseen siirryttäessä. Tätä lisäsivät vielä käytävillä ja rapukoissa seisovat tai istuvat henkilökunnan edustajat, jotka tuntuivat häiritseviltä, lähes vartijoilta.

Mielestäni esityksen immersiivisyys ei toteutunut luvatulla tavalla. Taiteilijat eivät juurikaan kutsuneet yleisöä henkilökohtaisesti mukaan kokemaan ja kohtaamaan esitystä. Tämä kokemus jäi ainakin meidän seurueelle. Oma rooli jäi pitkälti katsojaksi, ei kokijaksi, mitä oli odottanut.

Esityksen ”juoni” tai tarina, jos sellaista oli, välittyi sekavana. En hahmottanut yksittäisiä kohtauksia osana kokonaisuutta ja koin toteutuksen ylälentoisena. Esityksestä olisi voinut saada tästäkin huolimatta enemmän irti, jos sen rakenne olisi ollut tiiviimpi osallistavampi. Loppu oli vielä ikäväntuntuinen lässähdys, mikä jätti valjun maun. Esityksessä oli kyllä aineksia, joitakin onnistuneita kohtauksia sekä kurotusta kohti kiinnostavaa korkeatasoistakin taide-elämystä. Nyt siitä jäi puuttumaan onnistuneelle taideteokselle ominainen koossapitävä voima.

Esityksen jälkeen tuntui, että näin vain murto-osan siitä, mitä oli nähtävänä. Osa kohtauksista tuntui tarinan kannalta oleellisemmilta ja katsojaa enemmän auttavilta kuin toiset – välillä mietin, että enhän tuhlaa aikaani katsomalla jotain mikä ei auta rakentamaan tarinaa päässäni, tästä aiheutui itselleni tiettyä hätäisyyttä siirtyä jonnekin missä tapahtuu. Aika kului nopeasti ja lopulta esitys loppui vähän yllättäen. Olisin kaivannut ”loppuratkaisua” ttai että joku olisi koonnut palaset jollain tavalla yhteen. Esim. liveroolipeleissä kokemus lopuksi puretaan. Ehkäpä tästä hajanaisuudesta saa syyttää näytelmän inspiroinutta herra Lynchiä. Asian saisi ratkaistua sillä, että näytelmän katsoisi isommalla porukalla taloon hajaantuneena ja pyrkisi sitten esityksen jälkeen rakentamaan yhdessä jonkinlaisen synteesin… Tämä ei yhden seuralaisen kanssa toteutunut, vaikka kuljimme eri reittejä. Yksittäisinä ”runoina” jotkut kohtaukset olivat itsessään kauniita ja ehjiä, niistä sai muodostaa oman tulkintansa. Oli upeaa päästä niin lähelle näyttelijöitä, aivan erilaista kuin katsomossa istuen. Kaikki esiintyjät tekivät upeaa työtä, samoin lavastus, puvustus, maskeeraus, äänet, valot, kaikki oli toteutettu todella vaikuttavasti. Kokonaisuudessaan jäi valitettavasti olo, että katsoja on koko ajan enemmän pihalla kuin sisällä. FOMO was real. Sen verran kiintoisa kokemus kuitenkin oli, että jos tulisi mahdollisuus, haluaisin siihen hullunkuriseen taloon uudestaan seikkailemaan. Valitettavasti syksyn viimeiset näytökset ovat loppuunmyytyjä.

Harmittaa kun esitykset on jo loppuunmyyty 😭