Vihreät niityt – kuin palapeli, josta puuttuu palasia 

Mikä upea musta ori toivottikaan meidät tervetulleiksi Vihreät niityt -esitykseen entiselle kuurojen koululle! On vuosi 1952 ja jo esitystä odottaessa tunnelma vie vuosikymmenten taakse.

Tunnelma oli odottava, ehkä jopa vähän jännittynyt, mitä ilta tuo tullessaan. Itselleni tämä oli ensimmäinen immersiivinen teatteriesitys. 

Vanha kuurojen koulu sopi mielestäni erinomaisesti esityksen ympäristöksi. Vaikka esityksen aikana tuli välillä päädyttyä huoneisiin, missä ei mitään tapahtunut, nähtävää oli paljon. Luodut ympäristöt saivat miettimään tilojen yhteyttä esitykseen ja sitä, kuka tai mikä tarinan palanen oli kyseisen lavastuksen takana.

Vaikka tunnelma kaikkinensa oli intensiivinen ja ehkä jopa synkähkö, oli kohtauksissa myös kepeyttä Linnanmäen huvipuistoineen ja tanssiaisineen. 

Kuin kohtauksia elämästä

Omalla kohdalla ilta alkoi hapuillen Sonjan kadottua. Olin vaikuttunut esityksen ympäristöstä, mutta vähän epätietoinen, mihin huoneeseen kannattaisi suunnata teosta katsomaan. Vaikka yritin seurata tiettyä henkilöä, huomasin esityksen päätteeksi nähneeni ehyemmän tarinallisen kokonaisuuden ihan toisesta erityksen hahmosta kuin olin suunnitellut.

Esitys oli kuin kohtauksia elämästä. Ehkä se olikin tarkoitus? Riippuen siitä, mitä kohtauksia näet, ne voivat muodostaa ehyemmän kokonaisuuden tai jäädä irrallisiksi välähdyksiksi. Itse huomasin nauttivani enemmän, kun välähdyksistä muodostui ehyempi kokonaisuus.  

Esityksen päätyttyä pohdin, jäikö minulta jotakin oleellista näkemättä, koska päässä oli niin monia kysymyksiä. Ja se häiritsi! Esitys oli hyvin monitasoinen ja kävinkin mielenkiintoisen keskustelun siskoni kanssa, oliko esityksessä lopulta kyse ihmisen kasvutarinasta vai kuvattiinko siinä enemmän suomalaisten ja kansakunnan kasvutarinaa. Samoin podimme symboliikkaa, mikä hahmoilla oli ja sitä, kulkiko tarina useassa eri ajassa.  

Koska meistä kukaan ei voi olla useassa paikassa yhtä aikaa, jäi esityksestä pakostakin jotakin näkemättä. Siksi olisikin hieno nähdä esitys toiseen kertaan, valita eri huoneet, missä käy ja saada ehyempi tarinallinen kokonaisuus muodostettua.

Näin yhden kerran jälkeen esitys on mielessä kuin palapeli, josta puuttuu palasia – se on keskeneräinen. 

Mari Viirelä 
Näyttämöraati

Näyttämöraati on Oulun teatterin kokoama, riippumaton joukko mielenkiintoisia oululaisia, jotka kertovat omin sanoin teatterikokemuksistaan eri kanavissa. Teatteri haluaa lisätä puhetta taiteen kokemisesta rennolla otteella.