Vähän sisällä, vähän ulkona – niin kuin elämässä yleensäkin  

Siinä minä yksin kävelin pyöreässä huoneessa ja tunnustelin tekonurmea sormillani. Täällä on tapahtunut jotain aiemmin. En tule koskaan tietämään mitä, koska olin toisaalla, kun se tapahtui.  

Sellaista immersiivinen teatteri on – lukemattomia hetkiä, jota en tule kokemaan, koska koin juuri silloin jotain muuta. Vähän niin kuin elämässä yleensäkin. En minä nytkään tiedä, mitä naapurin asunnossa tapahtuu. Voin kokea vain oma elämäni. 

Katselen huolella asetellut esineet toisen huoneen nurkassa. Peilistä näen, että joku takanani tekee samoin toisessa nurkassa. Tervehdimme toisiamme nyökkäyksellä, kun katseemme kohtaavat. Hän on näyttelijä. Tai siis hän on hahmo. Tai siis hän on todellinen ja minä olen joku läpikuultava hahmo, joka astui hänen maailmaansa sisään.

Ajattelen siinä hetkessä, kuinka outoa on, että kävelin vain hänen maailmaansa sisään koputtamatta ja se oli hänelle ok. Mikään ei särkynyt, vaikka siinä seison luomassa päähäni tarinoita ja merkityksiä hänen jokaisesta elkeestä. Hän toimii, kuin en olisi siinä, mutta silti koen olevani nähty. Olen oudossa välitilassa näyttämön keskellä katsojana.  

Sellaista immersiivinen teatteri on – vähän sisällä, vähän ulkona. Niin kuin elämässä yleensäkin. Pääsen osaksi pieniin osiin muiden elämää ja mielikuvituksellani täytän aukot. 

Kävelen määrätietoisesti kohti portaikkoa, vaikka näen ison porukan seuraavan jotain nurkan takana, jonne en käytävältä näe. Hetken epäröin ennen kuin tietoisesti jätän keskeneräisen kohtauksen välistä siinä toivossa, että saatan törmätä johonkin, joka on vasta alkamassa. Joku kiitää ohitseni mumisten. Seuraan häntä kuin varjo. Päädymme huoneeseen, jota minun on vaikea sijoittaa minnekään tarinaan. Ja sitten alkaakin uusi tarina, uusi kerros. Ja yhtäkkiä se loppuu ja hätääntyneet katseet vaihtuvat tajutessamme, että meillä katsojilla loppui katsottavaa. Tulimme näkyviksi taas. Siinä seisomme yhtäkkiä keskellä tyhjää huonetta.  

Sellaista immersiivinen teatteri on – katoaminen ohikiitäviin hetkiin ja uusiin todellisuuksiin havahtuminen. Vähän niin kuin elämässä yleensä. Uppoudutaan täysin omiin maailmoihimme ja välillä havahdutaan maailmaan, joka tapahtuu koko ajan ympärillämme, seurasimme tai ei. 

Seuraan hetken sota-ajan kuvastoa. Näen, mutta huomaan, että en katso. Silmäni toki näkevät pintakerroksen mutta mieleni on muualla. Mietin, miltä se on mahtanut tuntua juhlia sodan loppua, kun sota jatkuu sisällä. Miltä se tuntuu jatkaa elämää, kun haavat ovat tuskin edes arpeutuneet? Miltä tuntuu katsoa kauneutta, kun tunnistaa vain kauhua? Mietin, että kaikilla ei loppunut sota samaan aikaan.

Mietin, että tässä kun mietin sotaa muistelmien kautta, Palestiinassa, Ukrainassa, Sudanissa, Myanmarissa, Congossa ja vaikka missä päin maailmaa sota on todellisuutta juuri nyt. Mietin, kuinka 70 vuoden päästä tehdään teatteria lasten kokemasta väkivallasta itsekkyyden ja vallanhimon seurauksena meidän ajassamme. Katsoin ulos ja näin sisälle.  

Sellaista immersiivinen teatteri on. 

Julian Owusu 
Näyttämöraati 

Näyttämöraati on Oulun teatterin kokoama, riippumaton joukko mielenkiintoisia oululaisia, jotka kertovat omin sanoin teatterikokemuksistaan eri kanavissa. Teatteri haluaa lisätä puhetta taiteen kokemisesta rennolla otteella. 

Vihreät niityt Tuirassa entisellä kuurojen koululla 23. marraskuuta saakka.