Raikas tuulahdus, jonka vuoksi ei olisi tarvinnut hikoilla  

Myönnän. Olen yksi niistä, jolle ilmestyy yksinäinen hikipisara otsalle, kun Kaurismäki mainitaan. Ei siksi, ettenkö pitäisi Kaurismäen tuotannosta, vaan siksi koska minusta tuntuu, että minun täytyy. 

Jostain syystä Kaurismäestä on tullut minulle monella tapaan eräänlainen taiteellisen ymmärryksen mittari. Ei oikea mittari. Ihan sama oikeasti, ymmärtääkö Kaurismäkeä tai pitääkö siitä estetiikasta. Mutta samaan aikaan sitä kohdellaan kuin mittaria. Se on tavallaan mittari sille, että ymmärtääkö suomalaista taidetta ja varsinkin suomalaisuutta. Toisin kuin nykytaide Kaurismäkihän on tavallaan saavutettava ja samaistuttavaa, kun se on elokuvamuodossa. Ja arkistakin sellaista vielä. Hiljaisuutta, alkoholia ja tupakkaa. Sitä kaikkea, mihin oikea suomalainen samaistuu. Vai? 

Tavallaan ymmärrän sen arkisuuden kuvan ja lähestyttävyyden viehätyksen, mutta minulle se on ollut aina kaukainen kuva. Olen elänyt erilaista suomalaisuutta. Olen nähnyt muutamia Kaurismäen kirjoittamia/ohjaamia elokuvia ja näytelmiä. Ne ovat aina yhtä raskaita aloittaa. Suorastaan hengästyttäviä. 

”Julian, tämä on monen lempielokuva, etsi sen syvintä olemusta” 

”Julian, tämä hiljaisuus on symbolista suomalaisen hiljaisuuden kulttuurille. Tajua nyt kuinka kaunista se on” 

”Julian, alkoholi on meidän yhteiskunnassamme kaikkien yhteinen ongelma, jota kukaan ei pysty kunnolla käsittelemään muun kuin taiteen kautta. Se on tärkeetä” 

”Julian, oli aika milloin kaikki oli duunareita… tai samaistuivat duunareihin. Se on sitä rehellisintä työtä, mitä kaupungeissa voi tehdä.”

Näyttelijät liikkuivat sulavasti suurella näyttämöllä kuin tanssien 

Kun olen vihdoin päässyt itseni ylitse, huomaan uppoavani tarinaan ja henkilöihin. Ei aina mutta usein. Tällä kertaa upposin. Varjoja paratiisissa vei minut syvälle sen maailmaan, ja katsomossa välillä unohdin, ettei omat vaatteet haise tupakalle. Se olikin vain teatteria. Katsoin, kun näyttelijät sulavasti liikkuivat suurella näyttämöllä kuin tanssien. Pilkun tarkka savun koreografia oli lumoavaa. 

Tässä, kun yritän sanoittaa kokemukseni sana, joka pyörii mielessäni, on ”tunkkainen”. Tunkkainen kuin savun täyttämä ilma, jossa minäkin olen ensimmäiset baarikokemukseni hakenut. Ei tunkkainen siksi, koska kaikki entinen olisi tunkkaista. Ei missään nimessä. Tunkkainen siksi, koska haikailu ”hyviin vanhoihin aikoihin” vain siksi, koska se on tuttua, on tunkkaista.  

Miten teatterissa voidaan katsoa taaksepäin tuoreilla silmillä? Ei tuomiten tai ylistäen, vaan yksinkertaisesti toteavasti tarkkaillen. Miten teatteri voi tehdä näkyväksi asiat, jotka vain oli? Hyvässä ja huonossa. Miten teatteri voi raottaa näkymää johonkin pintakerrosta syvempään? 

Savun leikistä tuli itselle metaforinen merkitys, jonka kautta osaan parhaiten kuvailla kokemukseni, kun katsoin Varjoja paratiisissa. Muistan kuinka 18-vuotiaana tupakansavu haisi kaikkialla. Kehon muisti on jännä. Joka kerta kun näyttämöllä tuprutti savu, haistoin sen kuin baari-illanjälkeistä paitaa, joka oli jäänyt tuolin nojalle.  

En usko, että tupakan polttaminen näyttämöllä olisi herättänyt samoja ajatuksia. Miten hienovaraisesti tehdäänkin tunkkaisesta raikasta? Kuinka teatteri voikin tehdä synkästä valoisaa. Näytetään, että tältä se tosiaan näytti, mutta jätetään tilaa asioille, jotka olivatkin oikeasti tärkeitä. Eli ne ihmiset.  Yksinkertaisia, monimutkaisia, kauniita, rumia… Kaikkea samaan aikaan.  

Suuren näyttämön Varjoja paratiisissa oli raikas tuulahdus, jonka vuoksi ei olisi tarvinnut hikoilla. Kaurismäestä pitäminen ei ole mikään oikea taiteen ymmärtämisen mittari, ja minä tiedän sen sisimmässäni.  

Silti koin ilahduksen lisäksi myös helpotusta, kun tajusin kesken esitystä, että minähän pidän tästä! Ja voin ilolla suositella sitä myös muille. Näin kesää odotellessa neljännen (vai viidennen?) takatalven selättämiseksi menkäähän hyvät ihmiset teatteriin! Vielä ehtii ennen kesän taukoa! 

Julian Owusu 
Näyttämöraati 

Näyttämöraati on Oulun teatterin kokoama, riippumaton joukko mielenkiintoisia oululaisia, jotka kertovat omin sanoin teatterikokemuksistaan eri kanavissa. Teatteri haluaa lisätä puhetta taiteen kokemisesta rennolla otteella.