Klassikko rantautui Ouluun

Tunnustan, oopperan maailmasta tiedän aivan liian vähän. Olen joskus nähnyt Ingmar Bergmanin loisteliaan Trollflöjten-elokuvan, kuunnellut muutamia konserttitaltiointeja maailmalta sekä kuunnellut kirjoittaja Antti Holman loistavan ooppera-aiheisen podcastin. Kun siis eräänä lauantaina esirippu Heta Haanperän ohjaaman Oulun teatterin Taikahuilu-oopperan edestä aukesi, mieleni oli innokkaan odottava.

Jokaiselle jotakin

Vaikka oopperan ensiesitys nähtiin Wienissä jo vuonna 1791, ei sen sanoma ole vuosien saatossa haihtunut. Säveltäjäneron musiikki soi ylväänä yhä edelleen. Oopperan hienous piilee kuitenkin siinä, ettei esitys koskaan ole täysin sama. Vaikka hyvä voittaa pahan joka kerta, teos muotoutuu aina uudestaan yhdessä musiikin kanssa. Heta Haanperän ohjaus Oulun Taikahuilusta oli loistava, ja upposi varmasti moneen sellaiseenkin vieraaseen, jonka repertuaariin ei heti ensimmäisenä olettaisi kuuluvan vaikkapa Béla Bartókin Siniparran linna. Musiikki yhdessä roolisuoritusten sekä kauniin lavastuksen kanssa piti otteessaan alusta loppuun. Kaiken kaikkiaan teos oli oopperauntuvikon silmin lämmin ja sydämellinen, moderni versiointi rakastetusta klassikosta.

Oulun teatteri – Taikahuilu-ooppera, esityskuva
Oulun teatteri – Taikahuilu-ooppera. Kuvassa Tomi Punkeri ja Sadelilja Larimo. Kuva Kati Leinonen.
Tunne näkyy ja kuuluu

Tunteet ovat suuria, melodraaman tyylilajista kun puhutaan. Oopperassa, kuten ehkä taiteessa yleensäkin, taistelevat hyvä ja paha. Teoksen tarina oli hyvin kaunis. Erityisesti minua liikutti tarinan rakastavaisten välinen vilpitön onni ja lämpö toisiaan kohtaan. Elämisen harmonia kohtaa kauniisti vahvat tunteet, ja jättää varmasti jälkensä jokaiseen kokijaan. Papagenon kellopelin soittaessa herkkää sointiaan katsoja ajattelee vain, että kunpa elämä olisi oikeastikin näin unenomaista. Monostatoksen hirmuista olemusta pehmensi rento murre, juuri niin yllättävästi tai julmasti kuin elämä itsekin. Ja entäs sitten Yön kuningattaren aaria, voi sentään. Kaikki sen tuntevat, ja tunnistavat sen kuullessaan. Äitihahmon kiivas raivokohtaus, joka heläjää ylimmillekin penkeille asti kuin tuulikellon välke. Mielestäni juuri tuo kontrasti on kovin mielenkiintoinen: miten joku niin vihainen voi kuulostaa niin kauniilta?

Oopperaa ja elämää

Ennen kaikkea ooppera kuvaa mielestäni juuri elämän oikkuja. Juuri niin monenlaista on elämä, kuten oopperakin. Vaikkei meistä jokainen kenties joudu kohtaamaan unenomaista jättiläishämähäkkiä tai saa turvakseen kaunista taianomaista huilua, kykenee moni ehkä samaistumaan esimerkiksi ystävyyden tai rakkauden kysymyksiin, joita teos sisällään kantaa.

Oopperainto syttyi itseenikin viimeistään juuri tämän teoksen ansiosta, ja kenties minut nähdään yhä useammin nauttimassa tästä hienosta taidemuodosta. Oulun teatterin Taikahuilu on Pohjois-Suomessa ainutlaatuinen teos, ja olen mitä kiitollisin, että sain nähdä näin uskomattoman upean toteutuksen kotikaupungissani. Tämä ensi vuonna lisänäytöksiä saava teos tulee ehdottomasti kaikkien muidenkin kulttuurinystävien nähdä. Lämmin kiitos koko työryhmälle, te saitte iänikuisen teoksen loistamaan jälleen aivan uudessa, upeassa valossa!

Jenna Sundell
Näyttämöraati