Vanhempainilta sukeltaa vanhemman mielenmaisemaan varsin tarkkanäköisesti

Vanhempainilta saa kokijansa miettimään suhdettaan vanhemmuuteen, sen tarjoamaan onneen, pettymyksiin, krooniseen itsensä keskeneräiseksi tuntemiseen ja vanhemmuuden eri roolien esittämiseen erinomaisen hyvin.

Lähtötilanne on herkullinen: yksinhuoltajaisä (Sami Lalou) saapuu poikansa (Tuula Väänänen) kanssa vanhempainiltaan, joutuu kiusallisiin tilanteisiin ja alkaa terapoida suhdettaan vanhemmuuteensa. Lastentarhanopettaja (Asta Sveholm) yrittää samanaikaisesti epätoivoisesti suoriutua vanhempainillasta. Muita rooleja tulkitsevat Henri Tuominen (mm. luuseri-isä, superisä ja Thom Yorke), Annina Rokka (mm. superäiti, äitipuoli ja Kaapo) ja Tuure Korja (sisäinen lapsi).

Välillä ollaan edellisen vuorokauden puolella kotona, välillä puistossa, välillä pojan ja välillä isän unissa. Absurdien unien kautta käsitellään hienosti vanhemmuuteen liittyviä synkkiä tunteita.

Kivuliaan tarkkanäköistä kuvausta vanhemmuudesta

Tunnistin itseni Vanhempainillan isän mielenmaisemasta monessa kohtaa kivuliaan hyvin. Olin se vanhempi, jonka ei pitänyt kadottaa spontaaniuttaan elämään vanhemmuuden myötä. Olen se isä, jonka pitää pussata lastaan päiväkodin pihalla tai vielä pahempaa: lähettää päiväkodin ikkunan takana lapselleen lentosuukkoja, varmaankin juuri esittääkseen itselleen ja muille jotain ideaalivanhemmuutta.

Veikko Nuutisen käsikirjoitus on tarkkanäköinen ja ennen kaikkea ajatuksia herättävä. Toki hauskojakin hetkiä tarjoillaan. Jokainen vanhempainillassa käynyt tuntee esimerkiksi sen rasittavan mutta sisäisessä maailmassaan loogisen ihmistyypin, joka haluaa kompensaatiota syömättä jääneistä hammaspastilleista.

Käsikirjoitus on myös ajankohtainen. Viittauksia tehdään muualla kulttuurissa ja populäärikulttuurissa vanhemmuutta käsitelleisiin tyyppeihin Marja Hintikasta Juha Itkoseen ja Petteri Summaseen. Herkullinen populäärikulttuuriviittaus liittyy myös kanadalaiseen piirrettyyn Kaapoon, jolle irvaillaan taiten.

Kiinnostavia jännitteitä

Esityksen eri jännitteet ovat mielenkiintoisia. Alussa selviää, että päähenkilö on saanut itselleen edellisenä päivänä nyrkkeilijän murtuman rystysiinsä, joten kun aiemman päivän puolelle hypätään, osaa katsoja odottaa tilannetta, joka nyrkin rikkoutumisen on aiheuttanut. Toisaalta vanhemmuuttaan suorittavan ja ammatillisten suorituspaineiden keskellä elävän lastentarhanopettajan välillä oleva sähköisyys rakentuu taitavasti sekä käsikirjoituksessa että näyttelijöiden välillä.

Jonkinlainen versio Tšehovin aseestakin nähdään, kun lapsi kysyy alkupuolella näytelmää ihmisten syömisen vegaanisuudesta ja näytelmän loppupuolella isän unessa isyyteen liittyviä alkukantaisia tuntemuksia kuvataan hyvällä tavalla yliampuvassa kohtauksessa.

Näytelmää katsoessa alkaa myös väistämättä pohtimaan, kuka tai mikä näitä vanhemmuuteen liittyviä paineita nykyvanhemmille asettaa. Itsensä voisi päästää helpolla ja syyttää ”yhteiskuntaa” tai vaikkapa sosiaalista mediaa, mutta me ihmisethän nekin olemme luoneet.

Näin isänpäivän tienoilla tätä näytelmää voi suositella varsinkin jokaiselle vanhemmalle, mutta tietysti myös ihan jokaiselle muutenkin. Kaikilla meillähän on joka tapauksessa suhteemme ja käsityksemme vanhemmuudesta.

Ville Koivuniemi,
Näyttämöraati