Työtä ja elämää

Kirjoitan tätä tekstiä iltajunassa Tampereelta Ouluun. Ouluun on pakko lähteä iltaa vasten, jos mielii seuraavaksi aamuksi harjoituksiin, ellei sitten matkusta klo 2.30 lähtevällä yöjunalla. Yksivuotias jäi vilkuttamaan eteiseen ja vaimo joutuu venymään yksinhuoltajana ne viikot, jotka olen totaalisen kiinni ensi-iltaansa valmistuvassa esityksessä. Huomaan olevani jokseenkin samanlaisessa tilanteessa kuin ohjaamani Patriarkka-näytelmän keskushenkilö Heimo, joka reissasi 1970-luvulla ulkomailla rakennusalan töissä. Heimon vaimo Virpi uhrautui, hoiti lapset ja voi pahoin. Heimon oma suhde lapsiinsa jäi etäiseksi. Toivon sydämestäni, ettei reissutyön hinta olisi kohdallani yhtä kova.

Miten helvetissä se onkin vielä 50 vuotta myöhemmin niin, että miehen keikkatyö ja naisen kotona oleminen on niin paljon helpommin hyväksyttävä yhtälö kuin toisin päin? Lepyttelen huonoa omaatuntoani sillä, että vielä tämä ja sitä seuraava ohjaus ja sitten olen puoli vuotta kotona. Toisaalta, vaimo on puolitoista vuotta. En tiedä pystyisinkö itse olemaan erossa työstäni niin kauaa.

Olen tehnyt tätä freelance-ohjaajan keikkatyötä nyt 11 vuotta. Kaupungit ja teatterit ovat vaihtuneet: Lappeenranta, Kokkola, Jyväskylä, Helsinki, Kotka, Oulu. Olen nauttinut friikkuuden tuomasta vapaudesta päättää ison osan työvuotta omat aikatauluni. Jos kauniina talvipäivänä huvittaa enemmän mennä retkiluistelemaan kuin kirjoittaa, sen voi tehdä. Toki töillä on yleensä deadlinet. Jos yhden päivän lööbaa, pitää toisena kiriä se kiinni.

Olen istunut junissa niin paljon, etten halua tietää. Useita kuukausia elämästäni, joka tapauksessa. Kun katselee junan ikkunasta tarpeeksi, alkaa Suomi näyttää kaikkialla samalta. Talousmetsää, peltoa, talousmetsää, laatikkorakennuksia, talousmetsää. Yllättävän vähän niitä tuhansia järviä täältä näkyy. Toisaalta, monet istuvat joka päivä tuntitolkulla auton ratissa ruuhkaisilla kehäteillä. Junassa voi sentään tehdä töitä, katsoa Netflixiä (jos VR-verkko toimii) tai juoda kaljaa.

Jatkuvan epävarmuuden sietämistä

Freelancerin elämään kuuluu varjopuolena myös ainainen epävarmuus työn jatkuvuudesta. Vaikka olen ollut hyvin työllistynyt koko ammattiurani, parhaimmillaankin olen tiennyt työni pariksi vuodeksi eteenpäin. Ja sitten voi tulla korona ja sotkea kaiken. Jatkuvan epävarmuuden sietäminen oli kohtalaisen helppoa perheettömälle ja velattomalle kolmekymppiselle, mutta on muuttunut hankalammaksi iän, velan ja vastuiden kasvaessa.

Silti tylsine puolineenkin tykkään työstäni. Tykkään siitä aivan mahdottomasti. Jos tympeästä korona-ajasta jotain positiivista jäi kohdallani käteen, niin se oli tämä oivallus. Tai oikeastaan välillä hiukan hiipumaan päässeen suhteen uudelleenlöytäminen: teatterin tekeminen on helkkarin kivaa. Vielä koskaan ei ole vituttanut mennä harjoituksiin, suunnittelutapaamiseen tai yksin työhuoneelle kirjoittamaan. Tämä saattaa johtua siitä, että olen tehnyt elämässäni myös niitä kuuluisia oikeita töitä. Olen kantanut muuttolaatikoita ja työnnellyt hiirtä toimiston pöydällä.

Teatterityön kivuudesta rakennettakoon silta alkuun. Sitä luulee, että sanonta ”töihin lepäämään” on vitsi, kunnes saa lapsen ja tajuaa, että ei helkkari ei se ollutkaan. Aika monessa työssä pääsee helpommalla kuin pienten lasten kanssa kotona. Työ on parhaimmillaan saareke, jonka sisällä elämä on selkeää ja hallittua ja jossa ei tarvitse tuntea vaikeita tunteita.

Tämä on nähdäkseni isoin syy näytelmän Heimon ja monen muun sukupolvensa miehen katoamiselle työhönsä, vaikka virallinen totuus jotain muuta olisikin. Hoiva on raskasta työtä, jonka taakka ei vieläkään jakaudu tasan sukupuolten kesken. Omalta osaltani yritän kantaa korteni kekoon ja kaunistaa hoitovapaiden tilastoja. Kunhan ensin teen loppuun tämän työn ja sitä seuraavan.

Sakari Hokkanen
Patriarkan ohjaaja