On niin monta tapaa olla tyttö

Näyttämölle astelee vaaleatukkainen tyttö Huonekeskuksen esittelykylttiä mukanaan kantaen, korkokenkä suhahtaa lattiaa vasten ja tyttö pysähtyy korjaamaan liian lyhyttä paitaansa. Näin alkaa helmikuinen Diivan läpimeno ja minä mietin katsomossa, kuinka usein olen nähnyt näyttämön tytöillä hapuilevaa askellusta ja vaatteita, jotka ovat selkeästi hiukan huonosti. Aika harvoin. Todellisessa elämässä sitäkin enemmän.

Olin lapsena harras tyttökirjafani ja pidin useita fiktiivisiä tyttöjä läheisinä ystävinäni. Jouduin olemaan paljon poissa koulusta sairastelun takia ja äidilläni oli tapana raahata kirjastosta kasseittain kirjoja yksinäisyyttäni lievittääkseen. Luin kaikki tyttökirja-genren klassikot, L.M. Montgomeryt, Louisa May Alcottit ja Anni Swanit, joissa tutustuin reippaisiin ja raikkaisiin päähenkilöihin, jotka kapinoivat juuri sopivasti normatiivista tyttöyttä vastaan. Olivat kipakoita, mutta kesyyntyivät kyllä juonien edetessä. Tänä keväänä olen miettinyt useasti, mitä olisin lapsena ajatellut Monika Fagerholmin Diiva-romaanista, joka leikkii tällä itselleni rakkaalla genrellä.

Minulle Diivan näyttämöllistäminen on ollut mahdollisuus kuvitella tyttöys ja naiseksi kasvaminen uudelleen, ilman lapsuuden klassikkojeni konservatiivisuutta ja tarkkoja rajoja. Tänä keväänä Oulun teatterissa lavalle astelee viisi näyttelijää, Anne Syysmaa, Janne Raudaskoski, Aki Pelkonen, Annika Aapalahti ja Juho Uusitalo, jotka kaikki näyttelevät 13-vuotiasta päähenkilöä, Diivaa, omasta sukupuolesta ja iästä viis.

Olin joko liikaa tai liian vähän

Näyttämölle syntyy monenlaisia versioita ja mahdollisuuksia olla Diiva, teinityttö. Näyttämön Diiva on pinnalta sama, kaikkien viiden näyttelijöiden versioilla on yhteinen elekieli ja samat piirteet, mutta alta kuultaa jokainen näyttelijä omana ainutlaatuisena persoonanaan. Se itsessään laajentaa Diivaa ja näyttämölle syntyvää tyttöyttä. Saa olla vapaa, saa olla montaa.

Istun katsomossa ja haaveilen, että lopullisessa esityksessä teinityttöys ei näyttäytyisi tarkkarajaisena ja ahtaana laatikkona, vaan enemmänkin jonkinlaisena spektrinä tai kaleidoskooppina. On niin monta tapaa olla tyttö. Itse en koskaan nuorena samaistunut näyttämöllä näkemiini tyttöihin. Olin joko liikaa tai liian vähän. Se kai se ongelma onkin stereotyypeissä ja ideaaleissa, ne jättävät aina osan meistä ulos tuijottamaan.

Nyt katson sitä hiukan hapuilevaa askelta ja huonosti istuvia vaatteita ja mietin, että tuon minä tunnistan. Nautin, kun tuo tyttö ottaa yhtäkkiä tilaa, röyhkeästi, lupaa kyselemättä, vaikka ei olekaan täydellinen. Tuo tyttö nyhtää paitaansa, katsoo suoraan kohti, uhmakkaana ja sanoo olevansa kauneinta, mitä olla saattaa. Se on totta.

Laura Mattila
Diivan ohjaaja