Kun ruutu ei riitä

Sormi skrollaa ruutua läpi. Selaan sosiaalista mediaa, suoratoistapalveluja ja uutisia, mutta en innostu mistään. Pitäisikö aloittaa joku sarja vai vastata pariin sähköpostiin? Korona-aika on supistanut maailman ja kanssakäymisen kännykkään, joka on saatavilla koko ajan. Jos erehdyn laskemaan ruudun johonkin syrjään, se muistuttaa piippauksella läsnäolostaan. Tarjontaa on enemmän kuin tarvitsen, mutta miksi tämä ei tunnu miltään?

Digilaitteiden merkitys on korostunut pandemian aikana – samalla kun aitoon kohtaamiseen perustuvat kokemukset ovat vähentyneet. Kännykkä tarjoaa nopeaa mielihyvää, mutta vastavuoroisuus puuttuu. Minulle käy myös usein niin, että kuvittelen voivani tehdä samalla jotain muuta. Siivota keittiön ja seurata livestriimiä. Laittaa pyykkejä ja katsoa sarjaa. Venytellä ja lukea uutisia.

Mitä pitää tehdä, kun keskittymiskyky ei enää riitä edes kokonaisen ohjelman keskeytyksettömään katsomiseen? Digipaastoja varten on olemassa erillisiä sovelluksia, joilla voi rajoittaa omaa rajattomuuttaan, mutta vieroitusoireisiin tarvitaan myös juurevampia toimia. Digitaalisen dementian vasta-aineeksi tarvitaan keskittymistä tukevia lajeja.

Tunteiden kokemista yhdessä ja jaettuja hetkiä

Teatterin merkitys aitojen livetunteiden ja -kokemusten tuottajana korostuu korona-ajan jälkeen. Esittävä taide perustuu siihen, että katsojien ja näyttelijöiden välille syntyy kontakti, jonka aiheuttamia tunteita koetaan yhdessä. Hetki on jaettu ja sen merkitys on vahvasti läsnä. Kuvitellaan yhdessä jotain, mitä ei oikeasti ole olemassa. Vaikka usein ajatellaan, että katsoja on tilanteen ainoa vastaanottaja, on myös teatterin tekijä osallisena kokemuksessa. Hersyvä nauru, säikähtynyt henkäys ja ravisteleva taputus nostavat esille vivahteita, joita koetaan vain juuri sinä iltana.

Teatterin parhaita puolia on myös se, ettei salissa voi samanaikaisesti tiskata, jumpata tai siivota. On istuttava penkissä ja aistittava juuri käsillä oleva hetki. Parhaimmillaan ilta vie matkalle toiseen todellisuuteen, jossa ei tarvitse katsoa kelloa. Jos näytelmän sisältö ei innosta, voi kuitenkin seurata valoja, lavastusta, pukuja tai salin hämyä.

Kun ruutu ei riitä, on palattava perusasioihin: kohtaamiseen, kontaktiin ja yhdessä kokemisen äärelle.

Tervetuloa keskittymään teatteriin!

Anu-Maarit Moilanen
Oulun teatterin toimitusjohtaja