Toisen ihmisen kaipuu

Teatteri on siitä vekkuli taidelaji, että sitä ei ole olemassa ilman toista ihmistä. Yhden näyttelijän monologiesityskään ei pääse toteutumaan, ellei sitä todista, koe ja yhdessä kuvittele vähintään yksi katsoja.  

Vanha kiinalainen sananlasku kysyy, että kuuluuko metsässä kaatuvasta puusta ääni, jos kukaan ei ole sitä kuulemassa. Olemmeko me teatterilla olleet olemassa, vaikka yleisö ei ole päässyt katsomaan ja kokemaan tekemäämme taidetta sitten marraskuun 2020?   

Yksi vastaus kiinalaiseen kysymykseen on, että ääni kyllä kuuluu, mutta se saa merkityksensä vasta kun joku kuulee sen. Meilläkin on siis työtä tehty – ääni on kuulunut, lavasteet ovat valmistuneet, näyttelijä on harjoitellut roolinsa – mutta merkitys työlle syntyy vasta kun esitys asettuu aistein havaittavaksi.  

Esitys tulee lopullisesti valmiiksi katsojan ja esityksen kohtaamisessa, heidän välillään. Tämä toisen tarvitseminen on minusta loputtoman kaunista, mutta samalla se asettaa tarvitsijan haavoittuvaan asemaan, jossa joutuu myöntämään, että minä en pärjää ilman sinua.  

Teatteri, esittävä taide ja ihminen ovat kaikki olleet harvinaisen haavoittuvassa asemassa koko koronaepidemian ajan. Meidän merkityksemme ei ole olemassa ilman teitä, ja siksi olemme erityisen kiitollisia tänä syksynä, kun saamme jälleen avata ovet yleisölle.  

Alma Lehmuskallio
Oulun teatterin taiteellinen johtaja