Kesä on aaveiden aikaa

Kesä. Valoa, lämpöä, ihmisiä ja hyvää meininkiä. Kaupungilla käy kuhina ja joka paikassa tapahtuu kaikenlaista. Tätä vuodenaikaahan suurin osa suomalaisista odottaa aina säännöllisesti vesi kielellä ison osan elämästään. Loma, bailausta, puistopiknikkejä ja patioita. Hiekkarantoja, golfkenttiä ja futista. Jes! 

Teatterilla on kuitenkin kaikki toisin. Yleensä täynnä elämää oleva talo alkaa kesän koittaessa jähmettyä silmissä, kun ihmiset karkaavat loman viettoon tai etätöihin. Väki vähenee pikkuhiljaa. Ensin näyttelijät jäävät säästövapailleen. Tekninen henkilökunta valmistelee vielä tulevan syksyn pohjatyöt niin pitkälle kuin voi, ja jää sitten kesälomalle.

Konttoriporukan Teams-palaverit viuhuvat toki jatkuvana datavirtana päidemme ympärillä, mutta ketään heistäkään ei enää näy missään. Kiinteistöhuollon remonttimiehet tekevät viimeisiä kunnostuksiaan. Normaalisti talo tyhjenee lopullisesti juhannuksen maissa, mutta nyt kahtena vuonna säästösyistä toteutettujen lomautusten vuoksi jo paljon aiemmin. 

Lopulta aution talon viileillä käytävillä liikkuu enää virastomestari, joka viimeisinä töinään tarkistaa, että kaikki on kunnossa ja paikat siisteinä kesäasukkaita varten. Sillä niitä teatteritalossa totta tosiaan riittää. Kesä on nimittäin aaveiden aikaa!  

Suurten persoonien läsnäolon voi tuntea

Vuosikymmenten saatossa teatterissamme on vaikuttanut paljon suuria persoonia, jotka ovat jättäneet taloon jälkensä. Hienoja taiteilijoita, mutta myös teatterille täysin sielunsa myynyttä teknistä henkilökuntaa, joista usealle teatteri on ollut paljon enemmän kuin pelkkä työ. Moni näistä ihmisistä on tietysti jo edesmennyt, mutta minä väitän, että talossa on silti täysin mahdollista edelleen tuntea heidänkin läsnäolonsa, kunhan olosuhteet vain ovat oikeat. Tiedän sen jopa aivan omasta kokemuksestani. Antakaapa kun kerron. 

Kun sammutan kesän viimeisen virastomestarivuoron päätteeksi valot, jään sen jälkeen vielä hetkeksi seisomaan keskelle suurta näyttämöä. En näe mitään, mutta mietin kaikkia niitä klassikkoteoksia, joita nimenomaan juuri tässä on esitetty. Sitten kävelen taskulampun valossa kierreportaat alas kellariin ja käyn pienellä näyttämöllä. Pyörähdän ehkä mutkan teatteritornissa ja valaistusparvilla. Kiertelen käytävien labyrinttiä pukuvarastoon.

Pimeä teatteritalon käytävä

Joka paikassa on pilkkopimeää. Ulkona paistaa aurinko, mutta betonikolossiin ei päivänvalo ulotu. Ainoa ääni on ilmanvaihdon hiljainen hurina. Jään kuuntelemaan sitä, ja huomaan kuinka aika vähitellen pysähtyy. Ulkopuolista maailmaa ei enää ole. Nyt se tapahtuu. Tällä venytetyllä hetkellä on mahdollista aistia kaikki se energia, joka näihin huoneisiin on vuosien varrella latautunut. Hektisen näytäntökauden aikana ei menneellä ajalla ole tilaa elää, mutta nyt, täällä hiljaisuuden ja pimeyden keskellä nämä vahvuudestamme jo poistuneet henkilökunnan haamut pyörivät ympärilläni ja antavat minulle spirituaalisen ylävitosen siitä hyvästä, että pidän huolta heidän kesämökistään.  

Ketään ei tietenkään näy. Odotusta. Sitten kuuluu pieni kolahdus. Toinen seuraa heti perään. Nyt jo vähän lähempää. Askeleita. Kylmä henkäys. Tunnelma muuttuu painostavaksi, ehkä jopa hieman pelottavaksi. Se on merkki siitä, että minun täytyy poistua. Tätä näytöstä ei ole tarkoitettu yleisölle.    

Kävelen ripeästi ylös pukuhuoneeseen ja vaihdan vaatteet. Toimiston valvontamonitorista näen vielä ikään kuin suuren näyttämön poikki liikkuisi jokin epämääräinen hahmo luoden himmeää valoa ympärilleen. Ensimmäinen kohtaus. Suljen oven takanani ja poistun patiolle nauttimaan kesästä. Kauden alussa palaan sitten häätämään aaveet takaisin talon lukuisiin salakäytäviin ja -huoneisiin, mutta nyt teatteri on tämän pienen hetken heidän omaa valtakuntaansa. Aivan niin kuin silloin ennen.  

Tommi Saha
Yleistaiteilija ja Oulun teatterin virastomestari