Nostalgian rippeet näyttämöllä

Muistan edelleen sen päivän ala-asteella, kun opettaja kertoi meidän tulevan lukemaan L. Frank Baumanin teoksen Ihmemaa Oz. Baumanin alkuperäisteos on maaginen kertomus seikkailusta, josta ei juonenkäänteitä lopu. Vaikka kirjan tapahtumat eivät minulla täysin tuoreessa muistissa olleetkaan, oli silti Oulun teatterin suurella näyttämöllä esitetyssä alkuperäisteoksen kanssa samalla nimellä kulkevassa näytelmässä minulle jotakin tuttua.  

Nuori Dorothy asuu Kansasin osavaltiossa, jota silloin nuorempana luulin samanlaiseksi kuin Saharan autiomaata: kuivaksi, värittömäksi ja suoraan sanottuna tylsäksi. Sellaiseksi sen tunnelmakin lavalla on onnistuneesti kuvattu. Dorothy päätyy selittämättömällä tavalla pyörremyrskyn seurauksena suoraan Kansasista Ihmemaahan ilman minkäänlaista varoitusta. Siinä samalla hän päätyy tappamaan Idän pahan noidan. Ei mikään hassumpi aloitus tytön tarinalla.

Kiitollisuuden osoituksena noidan tappamisesta, pohjoisen hyvä noita Glinda lahjoittaa Idän noidan punaisten taikakenkien lisäksi neuvon Dorothylle. Dorothy ei nimittäin halua mitään muuta enempää kuin päästä Ihmemaasta pois takaisin kotiin setänsä ja tätinsä luo. Niinpä Glinda neuvoo häntä seuraamaan kultaista tietä suuren velhon Ozin luokse pyytämään apua.  

Toteutuksessa onnistuttiin hauskalla tavalla 

Matkallaan Ozin luo Dorothy tapaa yhä toistaan oudompaa hahmoa: kirjaimellisesti aivottoman, mutta silti puhuvan linnunpelättimen, täysin pellistä tehdyn miehen sekä leijonan, jolta puuttuu lajille ominainen rohkeus. Yhdessä he omien taka-ajatustensa innoittamana pyrkivät kultaista tietä pitkin vaeltaen Ihmemaan keskipisteeseen eli Smaragdikaupunkiin. 

Näytelmässä mielestäni onnistuttiin kuvaamaan tiettyjä asioita tylsän rimanalittamisen sijaan hauskoilla tavoilla. Esimerkiksi näytöksen alkupäässä erittäin suuressa keskiössä oleva kultainen tie ei olekaan vain lattiaan maalattuja keltaisia ruutuja vaan ihan oikea ihminen tanssahtelemassa ympäri lavaa. Mielikuvitusta siis löytyy eikä produktiossa ole pyritty menemään helpoimman kautta. 

Sopivan lapsenmielinen 

Ihmemaa Oz näin vanhemmalla iällä ei ehkä kuitenkaan iskenyt samalla tavalla kuin olisin toivonut. Näytelmästä itsestään ei kylläkään puuttunut mitään, vaan vika oli ennemmin minussa. Jos olisin nähnyt näytelmän silloin ala-asteella, puhuisin siitä luultavasti vieläkin tänä päivänä. Ehkä niihin lapsena liittyi jotain sellaista uskomattoman mahdotonta, kun ei vielä tiennyt teatterin hienoista saloista. Oli silti erittäin iloista nähdä ensi-illassa lapsien suuri määrä katsomossa ja kuulla ne riemun huudahdukset, jotka veivät muistot ajassa taaksepäin pienen Miljabellan ensimmäisiin teatterikokemuksiin. 

Ihmemaa Ozista oli tehty sopivan lapsenmielinen, vaikka alkuperäinen tarina on suhteellisen surullinen. Pieni lapsi, joka on heitetty yksin tuntemattomaan ja surrealistiseen maailmaan ja, joka haluaa sieltä kaikin keinoin pois, vaikka uudet ystävät ja elämykset ovat unohtumattomia.  

Sitä me ihmiset oikeassakin maailmassa useasti haluamme. Hyvien ja huonojen, pitkien tai lyhyidenkin matkojen jälkeen toivomme kotiinpaluuta. Kodin ei aina tarvitse tarkoittaa konkreettista rakennusta tai omaa biologista perhettä. Englannin kielessä monet saattavat käyttää termiä found family, joka tarkoittaa ihmisen omaa käsitystä perheestä, jonka ei tarvitse olla biologisesti liitettynä häneen. Useille sanonta “perhe on pahin” on varmasti tuttu, mutta monesti se on myös paras asia, mitä maailmasta voi löytyä. 

Miljabella Saukkonen
Näyttämöraati

Näyttämöraati on Oulun teatterin kokoama, riippumaton joukko mielenkiintoisia oululaisia, jotka kertovat omin sanoin teatterikokemuksistaan eri kanavissa. Teatteri haluaa lisätä puhetta taiteen kokemisesta rennolla otteella.