Rakkauskirjeitä illuusioille

Kuka pelkää Virginia Woolfia? on mielenkiintoinen klassikkonäytelmä, joka tuntuu jatkuvan noin kolmen illan ajan olematta silti ollenkaan pitkästyttävä, päinvastoin. Teos pitää otteessaan koko ajan, ja Oulun teatterin pienellä näyttämöllä avautuu tarina valoista ja varjoista, erilaisista totuuksista, naisen asemasta ja vallasta. Vaikkei koskaan saada tietää, mitä Edward Albee on näytelmän nimellä tarkoittanut, kietoutuu se kuitenkin kaikkeen siihen, mitä englantilainen kirjailija Virginia Woolf ajatteli – ja kaikkeen siihen, mitä näytelmän hahmot kaikkein eniten pelkäävät. Todellisuus kun on välillä elämääkin pelottavampaa.

Woolfin tuotannon yksi keskeisiä sanomia on tunteiden vilpittömyys ja todellisuuden aitous. Hän halusi päästä henkilöhahmojen ajatuksiin, ja parhaalla mahdollisella tavalla ymmärtää heitä. Kirjailijan tyyli on tajunnanvirtaa, joka todella näkee ihmisen läpi. Albee otti siis Woolfin keskeisimmät ajatukset, ja yhdisti ne Disneyn animaatioelokuvasta tutun sävelmän kanssa. Liekö kuvio yhtä absurdi kuin näytelmä itse?

Mitä pelättävää Woolfissa sitten oli? Minkä vuoksi lavalla kuullaan tuon tuosta kyselyjä siitä, kuka pelkää erästä historian merkittävimmistä kirjailijoista? Martha ja George, Honey ja Nick luovat ympärilleen sen, mitä Woolf kenties eniten pelkäsi – epäaidon narratiivin. Elämä on ulkopuolelta käsin hyvää ja kaunista. Molemmat parit yrittävät saada toisen uskomaan niin. On monta asiaa, joilla täyttää päivänsä. On monta asiaa, joilla unohtaa eilinen. Illan edetessä kuitenkin paljastuu, ettei kumpikaan koti ole sellainen, kuin ensin saattaisi näyttää. Ihmisen kannattelema kulissi saattaa joskus kääntyä aidoksi todellisuudeksi – kaikki näytelmänkin henkilöhahmot elävät jossain muualla, sellaisessa todellisuudessa, jonka he ovat itselleen kuvitelleet.

Ihmisilleen armollinen näytelmä

Näytelmä nostaa esiin myös asetelman, joka ei 1960-luvulla ollut aivan tavallinen – naisen valta-asema. Martha, voimallinen, ahtaita rajoja rikkova ja toisinaan myös maanläheinen ihminen oli täysin päinvastainen kuin aviopuolisonsa, historian professori George, joka meni naimisiin yliopiston rehtorin tyttären kanssa. Läpi illan tapahtumien hänen on kulissien kaaduttua pohdittava omaa suhdettaan myös valta-asetelmaan, jossa hän on vaimoaan alempana. Yhteiskunta kun ei ollut suopea päinvastaisuudelle – se saa myös Georgen tuntemaan itsensä vähemmäksi. Näytelmä on armollinen ihmisilleen, mutta samalla se onnistuu kritisoimaan menneen ajan perheidylliä, tietynlaista kuvaa, jota maalattiin tavan vuoksi.

Martha kuvaa hahmona myös naiseutta, ja siihen liitettäviä ominaisuuksia. Hän on kaikkea sitä, mitä naisen ei ahtaiden rajojen sisällä kuuluisi olla – räävitön, viekas ja dominoiva. Silloin, kun kaikki on totta, nähdään lavalla kuitenkin aivan toisenlainen Martha, joka on herkkä, lempeä ja rauhanomainen. Hetkittäiset pilkahdukset saman ihmisen monista puolista yhden ja saman identiteetin sisältä ovat näytelmän kannalta olennaisia – kenties Martha suojelee itseään ulkomaailmalta? Naisen on helpompi elää kuvitteellisessa maailmassa, kuin olla vapaa illuusioista ja uskaltaa olla toisinaan joku aivan muu. Ajatus siitä, että rohkenisi avata itsensä myös muille, on pelottava ajatus. Maailma on toki muuttunut, se on selvä. Eivät naiseuteen liittyvät ahtaat lokerot ja ulkomaailman vaateet ole silti mihinkään kadonneet. Naiseus on läpi kaikkien yhteiskunnan kaksinaismoraalien ja ennakko-oletusten täysin mahdotonta, koska olet aina liikaa tai liian vähän. Marthan täytyi piilottaa osia itsestään, jotta hän voisi elää turvassa kaikelta siltä, mitä muut hänestä olettivat.

Vuorovaikutus tulee iholle

Teos on raaka kuvaus siitä, miten ihmiset risteilevät toistensa tarinoissa aina ajan loppuun asti. Joskus kohtaamiset avaavat auki rikkinäiset parisuhteet ja elämän kaikki epäonnistumiset. Lavalla vuorovaikutus tulee iholle – näyttelijäntyö on kaikkien roolien kohdalla aitoa, raakaa ja puhtaan onnistunutta. Hahmojen keskinäiset ongelmat ja haasteet syventävät illan aikaisia tapahtumia. Lisäksi kovin kiinnostavaa on se, miten yön pimeinä tunteina nähdään hahmojen koko tunneskaala – siis suuria pieniä välähdyksiä aitoudesta. Kenties lopulta kaikki päätyvät sitä kohti, jota he eniten pelkäävät. Se, miten sama hetki voi olla toisen silmissä täysin toisenlainen, on osaltaan myös lohdullista, vaikka näytelmässä sitä ei kukaan tiedostakaan.

Klassikoista voi mukaansa ottaa haluamansa. Ne ovat aina oman aikansa ilmentymiä ja heijastavat myös jotain sellaista, jota ei ehkä enää edes ole olemassa. Toisaalta niitä seuratessaan voi huomata, miten liikuttavan samankaltaisia ihmiset ovat aina olleet. Vain maailma ympärillämme on muuttunut. Ajassa, jossa on vaikea pysähtyä hetkeen ja keskittyä ainutlaatuisuuteen, näytelmän pelot voi kääntää kauniiksi muistutukseksi siitä, ettei mennyttä sekuntia saa takaisin. Se on armollinen sanoma. Tunteita ja vilpittömyyttä ei kannata pelätä. Aina välillä on hyvä pysähtyä, hämmentyä, ilahtua, itkeäkin – teos tarjoaa siihen oivan tilaisuuden.

Jenna Sundell
Näyttämöraati

Näyttämöraati on Oulun teatterin kokoama, riippumaton joukko mielenkiintoisia oululaisia, jotka kertovat omin sanoin teatterikokemuksistaan eri kanavissa. Teatteri haluaa lisätä puhetta taiteen kokemisesta rennolla otteella.