Kuka pelkää Virginia Woolfia? tuo näyttämölle mainiosti koko ihmiselämän tunneskaalan

Iloa, surua, pelkoa, himoa, inhoa, häpeää, katkeruutta. Oulun teatterin pienelle näyttämölle rantautunut Edward Albeen Kuka pelkää Virginia Woolfia? onnistuu käsittelemään ihmiselämän ja ihmismielen tunteiden kirjoa kipuineen ja iloineen samaan aikaan uskottavasti ja kouriintuntuvasti.

Näytelmä kertoo 60-luvun yhdysvaltalaisesta akateemisesta pariskunnasta, joka kutsuu yliopiston juhlien jälkeen nuoremman pariskunnan mukaansa jatkoille. Jatkoilla tapahtuu ja puhutaan kaikenlaista hauskaa, kipeää, sopimatonta ja syvällistäkin.

Edward Albeen alkuperäisteos Who’s Afraid of Virginia Woolf? on tekstin tasolla alusta loppuun nokkela ja tarkkanäköinen.

Lavastus, puvustus ja äänet jammaavat hyvin yhteen ja tuovat mieleen 60-luvun Amerikan. Mieleen tulee hakematta mainio samaa aikakautta kuvaava tv-sarja Mad Men. Jukka Kyllösen lavastus- ja valosuunnittelu, Jaana Kurttilan puku- ja maskeeraussuunnittelu sekä Antti Lindholmin äänisuunnittelu tukevat kaikki hienosti kokonaisuutta. Pienet yksityiskohdat vaihtuvien taulujen, lyhyiden musiikkipätkien ja monien pienten, mutta hienojen yksityiskohtien muodossa iskevät katsojalle kivasti silmää kokonaisuudessa, jossa keskiössä ovat näyttelijät ja näyttelijöiden kemiat.

Albeen kynäilyn ja Alma Lehmuskallion ohjauksen yhdistelmänä esitys sekä pitää otteessaan että onnistuu lisäämään kierroksiaan koko reilun kolmituntisen kestonsa ajan. Väliaikoja on kaksi, mikä ei tunnut yli kolmituntisen ja alusta loppuun intensiivisen näytelmän kohdalla lainkaan liioittelulta.

Näyttelijäntyö tiivistä ja voimakasta ensimmäisestä kohtauksesta viimeiseen

Katsojana hämmästyttävintä seurattavaa on näyttelijäntyö, joka on tiivistä ja voimakasta ensimmäisestä kohtauksesta viimeiseen. Nuorempaa pariskuntaa esittävät Asta Sveholm (Honey) ja Henri Tuominen (Nick) tuovat lavalle mainion kokemattoman mutta elämännälkäisen parivaljakon. Tuominen on todella uskottava varauksellinen nuori tutkija, joka edustaa geenitutkimuksen taitojensa ja atleettisuutensa voimin uutta aikaa ja nuorta voimaa vertailussa apulaisprofessori Georgen rinnalla.

Brandya litkivä Honey on Sveholmilta mainio tulkinta nuoresta naisesta, joka ei ole seurueessaan penaalin terävin kynä ja ajautuu turruttamaan stressiään turhan suurella määrällä etanolia. Sveholmilta nähdään myös mainio tanssi ja varsinkin näytelmän loppupuolella hänen tyhjät katseensa ovat niin kouriintuntuvia, että katsomosta käsin voisi melkein lyödä vetoa sen puolesta, että hänen verestään voisi mitata hyvin törkeään rattijuopumukseen oikeuttavat lukemat.

Janne Raudaskosken George on hahmona mainio näytös muuntautumisesta, jossa alkuun leppoisasta tohtorista kuoriutuu ärsytettynä hetki hetkeltä julmempi ja ilkeämpi sanailija, jolla on lopulta paljon todistettavaa itselleen ja maailmalle.

Jokainen näyttelijäsuoritus on niin tarkka ja voimakas, että ketään ei tekisi mieli nostaa erikseen korokkeelle, mutta ehkäpä sittenkin Annina Rokan näyttelemä Martha menee useaan kertaan kiihkeimmin katsojan luihin ja ytimiin kerrassaan ihastuttavalla tavalla. Rokan intensiivisyys ja jännite sekä Georgea että Nickiä kohtaan on sanalla sanoen huikeaa seurattavaa. Loppupuolella Rokka nähdään lavalla yksin ja nuo hetket ovat todella voimakkaita. Rokan näyttelemä Martha on uskottavasti samaan aikaan hurja despootti hauras hukassa oleva vaimo ja nainen.

Yli kolmituntista kestoa ei kannata säikähtää

Vaikka alkuperäisteksti on 60-luvun Yhdysvalloista, käsitellyt teemat tuntuvat hämmentävän nykypäiväisiltä. Olen itse korkeakoulukampuksella työskentelevä tohtorin mies, ja voisin kuvitella, että jos tulisi otettua liikaa brandya, näytelmässä nähtyjä filosofisia väittelyjä voisi hyvinkin tulla käytyä tänäkin päivänä. Näytelmässä on oikeastaan vain yksi vakauttaja, joka tekee eron tämän päivän Pohjois-Suomen ja 60-luvun Uuden Englannin välille. Nimittäin Georgen elämän trauma tuntuu olevan, ettei hänestä taida koskaan tulla historian laitoksen johtajaa. Toisin kuin kaiketi 60-luvun Amerikassa, nykyään useimmat professorit tekevät mieluummin uran proferssorina kuin lähtevät dekaaneiksi hallinnollisempiin hommiin.

Kaiken kaikkiaan tätä näytelmää voi kyllä suositella kaikille. Yli kolmituntista kestoa ei kannata säikähtää. Aika kuluu ja kello kiertää ympyrää kuin huomaamatta. Taiteen edessä tulee lopulta melko harvoin tilanteita, joiden kohdalla ei tiedä, pitäisikö itkeä, nauraa vai tuijottaa tilannetta hiljaa leukaluukku pajatsonkuppina. Tämän näytelmän kohdalla niitä tulee kuin liukuhihnalta. Bravo!

Ville Koivuniemi
Näyttämöraati

Näyttämöraati on Oulun teatterin kokoama, riippumaton joukko mielenkiintoisia oululaisia, jotka kertovat omin sanoin teatterikokemuksistaan eri kanavissa. Teatteri haluaa lisätä puhetta taiteen kokemisesta rennolla otteella.