Todellisuuden eri kerrosten ohjaamisesta

Näyttämöllä on (lähes) aina päällekkäin vähintään kaksi eri todellisuutta. Esimerkiksi 1) Hamlet ja 2) hänen näyttelijänsä tai 1) Hamletin linna muinaisessa Tanskassa ja 2) teatterin todellinen näyttämöympäristö lamppuineen ja lattioineen. Viehätyn loputtomasti tästä eri todellisuuden tasojen toisiinsa kietoutumisesta. Voisi jopa sanoa, että näiden tasojen välillä liikkuminen on teatterille se ydinjuttu, joka erottaa sen muista taidemuodoista.

Joskus esityksen fiktio pysyy täysin koskemattomana. Ei siis viitata mitenkään Oulun teatteriin, vaan luodaan illuusio siitä, että nyt ollaan kuulkaa kerta kaikkiaan vuosisatojen takana Tanskassa. Toisessa ääripäässä taas voidaan tavoitella vaikutelmaa siitä, ettei kuvitteellista maailmaa ole lainkaan, on vain tämä todellinen hetki tässä ja nyt, ilman roolihenkilöitä tai lavastustakaan.

Ohjaamaani Peter Pan menee pieleen -näytelmään on näyttämölle kirjoitettu kaksi eri todellisuuden tasoa: ”todellinen” harrastajateatteriseurue, joka tekee Peter Pan -nimistä esitystä, sekä kuvitteellinen Peter Pan -sadun maailma. Ohjatessa pitää näin ollen ottaa huomioon vähintään kaksi erilaista näyttelemisen tapaa: 1) Miten näytellään silloin, kun tilanne näyttämöllä on ”todellinen”, esimerkiksi kun harrastajateatterin jäsenen käsi syttyy vahingossa palamaan, ja 2) miten näytellään silloin, kun harrastajateatteriseurue esittää Peter Panin fiktiivistä tarinaa.

Sitten on tietenkin vielä se kolmas taso eli todellinen todellisuus, jossa ei ole olemassa harrastajaseuruetta eikä Peter Pania, vaan pelkästään Oulun teatterin väki tekemässä tätä esitystä. Siis Oulun teatterin näyttelijät näyttelemässä Pohjois-Pohjanmaan Polyteknisen Draamaseuran näyttelijöitä, jotka näyttelevät Peter Pania.

Mikä kerroskiisseli!

Lukuohje esiin katsojalle

Teatterin tekeminen ja katsominen perustuu aina leikkiin, jonka alkaessa on tehtävä sopimus siitä, miten tätä esitystä katsotaan ja millä todellisuuden tasolla liikutaan. (Tämä voi tietenkin missä tahansa esityksen vaiheessa myös muuttua, mutta ei mennä nyt siihen.) Mitkä tahansa todellisuuden kerrokset esityksessä ovatkaan läsnä, katsoja pitää kutsua mukaan, auttaa käsittämään ne tasot, joissa esitys tapahtuu. Tätä kutsutaan lukuohjeeksi katsojalle.

Peter Pan menee pieleen -esitystä tehdessä yritän ohjata lukuohjetta esiin: 1) Peter Pan -näytelmää näytellään suurieleisesti, fyysisesti ja selkeästi, lastennäytelmiin ja näyttelemiseen liitettyjä kliseitä hyödyntäen. Tarinan tulisi kaikesta huolimatta piirtyä selkeästi. 2) Pohjois-Pohjanmaan Polyteknisen Draamaseuran henkilöt taas ovat todenkaltaisia, mikä näkyy esimerkiksi kielellisenä erona Peter Pan -näytelmän selkeämmän kirjakielen ja ilmaisun ja draamaseurueen henkilöiden nopean puhekielen välillä. Seurueen jäsenillä on keskenään ihmissuhteita, jotka vaikuttavat tapahtumien kulkuun. Heillä ei ole hajuakaan siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. 3) Oulun teatterin näyttelijät eivät ole tässä esityksessä läsnä ollenkaan omina henkilöinään eli Oulun teatterin tekemisen tasoa ei tavallaan ole olemassa. Ja me tiedämme tasan mitä seuraavaksi tapahtuu.

Näyttelijöille tämä on kiinnostavaa, mutta myös vaikeaa, koska lähes kaikkien heistä pitää yhden roolihenkilön sijaan rakentaa vähintään kaksi roolihenkilöä: draamaseuran jäsen ja tämän Peter Panissa esittämä henkilö. Lisäksi joillakin näyttelijöillä on Peter Panissa esitettävänään yhden sijaan useita eri roolihenkilöitä.

Tällä hetkellä kirjoittaessani ensi-iltaan on vielä kolme viikkoa. Ihana ajatella, että jo kolmen viikon päästä tämän kerroskiisselin rajat ovat selkeät ja kaikki on meille hauskaa ja helppoa!

Sitä ennen, vielä hetken – apua!

Alma Lehmuskallio
Peter Pan menee pieleen -produktion ohjaaja