Lisää ydinvoimaa!

Vanhan oululaisen legendan mukaan ryhmä japanilaisia turisteja oli kerran saapunut Oulun kauppatorille, ja teatterin nähdessään joku heistä oli ihmetellyt ääneen, miksi näin lähelle kaupungin keskustaa on rakennettu ydinvoimala. Hauska, humoristinen heitto, joka on itse tilanteessa varmasti mukavasti nostattanut tunnelmaa ja suupieliä matkamuistokuvien räpsimisen lomassa.

Mutta kysymys on pohjimmiltaan silti täysin ymmärrettävä. Tämä, kaikenkarvaisissa ”kaupungin rumin rakennus” -äänestyksissä toistuvasti huippusijoituksia kerännyt, Marjatta ja Martti Jaatisen suunnittelema betoniunelma kun ei välttämättä ihan jokaista silmää tai esteettistä tajua aina varsinaisesti hivele. Siksipä oululaiset ovatkin ottaneet tämän ydinvoimalavertauksen omakseen ja viljelevät sitä itseironiseen hipsterityyliin kaikille ulkopaikkakuntalaisille vierailleen.

Heitto on humoristisen ymmärrettävyytensä lisäksi kuitenkin myös varsin osuva. Ydinvoimalat eivät lähtökohtaisesti ole kauniita, sehän on selvää, mutta olennaista tässä ei olekaan niiden ulkonäkö, vaan se mitä ne tuottavat. Voimaa. Ydinvoimaa. Siinä missä Olkiluodon fissioreaktorit laittavat atomeita urakalla halki, poikki ja pinoon, tekevät teatterin fuusioreaktorit käänteisen tempun ihmisten ylistressaantuneille mielen riekaleille sitomalla niitä yhteen. Ne huuhtovat aivojen ylistimuloituneita känkkäränkkäreseptoreita tehokkaasti viileällä lauhdevedellään ja tuottavat samalla puhdasta aivosähköä jokapäiväisten arkirutiiniemme tarpeisiin. 

Sähkölaitteet eivät tietenkään toimi ilman sähkövirtaa, mutta eivät ne yleensä kyllä kovin hyvin toimi ilman käyttäjiäänkään. Kokonaisuus on osiensa summa. Tietokoneesta tai sähkövatkaimesta saa parhaan mahdollisen suorituskyvyn irti ainoastaan siinä tapauksessa, että sen käyttäjäkin on muistanut käydä lataamassa akkujaan, eikä kärsi energiavajeesta. Ihmisen psykofyysinen kokonaisuus ei yksinkertaisesti toimi pelkästään leivällä. Siihen palanpainikkeeksi tarvitaan myös säännöllinen kulaus henkistä ydinmehua. Ja yksi näistä henkisen ydinmehun harvalukuisista latauspistokkeista sijaitsee teatterilla. 

Tämä ydinmehu on ihmiselle sama asia kuin mitä ihminen on sähkölaitteelle. Toiminnan edellytys. Se on sisäistä energiaa, jonka loppuessa yhteiskunta lakkaa pyörimästä. Siksi on ollut ikävää huomata, että tätä suoraa syy-seuraussuhdetta ei ole meilläkään aina täysin ymmärretty, vaan pikemminkin jopa ylenkatsottu. Aivan samoin kuin ruokaa ja fysiikan ylläpitoa me tarvitsemme myös hengen ravintoa ja sivistystä pysyäksemme oikeasti toimintakuntoisina. Ei kannata päästää akkua loppumaan. 

Mitäs jos tehtäisiinkin nyt sillä tavalla, että te kaikki heitätte palttoot niskaan ja käppäilette reippaasti tänne teatterille, niin mietitään niitä teidän sähkösopimusasioitanne vähän uudelleen? Ja seuraavan kerran, kun sitten viette ulkopaikkakuntalaisen ystävänne torille kahvistelemaan, unohtakaa ironia, osoittakaa kädellänne juhlallisesti Vänmanninsaaren betonikolossia päin ja lausukaa ääni ylpeästi väristen: ”Tuossa on Oulun oma ydinvoimala! Se on rakennettu merelle!”