Viisi +1 kysymystä konkarille – Heli Haapalainen

Oulun teatteri on työpaikka, jossa viihdytään hyvin ja työurat ovat usein pitkiä. Juhlavuoden kunniaksi jututimme Oulun teatterin konkareita, jotka ovat työskennelleet oululaisen teatterin parissa yli 20 vuotta. Seuraavaksi vuorossa on syksyllä 1992 Oulun teatterissa aloittanut näyttelijä Heli Haapalainen.

Millaista työskentely oli Oulun teatterissa alkuvuosinasi?

Tuolloin meillä oli sunnuntaiesityksiä, ja sehän tuntui tilipussissa. Vietimme aikaa keskenään paljon ja usein esitysten jälkeen osa työryhmästä lähti vielä ravintolaan, mikä oli kuluttavaa loppujen lopuksi kaikille. Kun tulin äidiksi, oli raskasta olla koko ajan käytettävissä ja töissä. Teimme paljon ylitöitä ja naiset menivät maskiin omalla ajalla. Siltä osin nykyään on inhimillisempää. Ajat muuttuvat ja hyvä niin.

Mikä näytelmä vuosien varrelta on jäänyt mieleen ja miksi?

Mieleen on jäänyt Can Can, jossa tein subretin roolin ja tanssin tanssiryhmän kanssa cancania sekä lauloin, Ballerina, jossa esitin autistista tyttöä ja 2,5 tunnin Sellofaani-monologi, joka oli hersyvä ja siinä piti pitää yleisö näpeissä 2,5 tuntia yksin. Lisäksi Colorado Avenuen Hanna-rooli oli mahtava.

Jäniksen vuosi on uraauurtava ja sitä on ollut mukava tehdä. On ollut ihanaa, että kerrankin saa tehdä ihmisen. Roolini on Vatanen ja vaikka kaikki näkee, että olen nainen, ei sukupuolta alleviivata. Tässä saa olla törkeä Vatasena. Tähän ikään piti päästä, että sai näytellä ihmisen lavalla. Monesti rooli menee naiseus edellä, ja sukupuoli määrittelee, mitä saa tehdä ja mitä ei.

Patriarkassa Petran rooli on ihan mahtava. Vaikka itsekin olen kova sanomaan, niin noin kovasti sanominen olisi ollut useinkin paikallaan.

Mikä Oulun teatterissa on parasta?

Yksiosaisen päivän kokeilu, sillä se on kuormitusta poistava tekijä. Parasta on myös sijainti, kun olemme pohjoisessa. Silti uskallamme ottaa niin sanottuja riskejä. Emme ole vain viihdelaitos, vaan teemme haastavia, erilaisia juttuja ja jokaiselle jotain. Itselle on kiva, kun asumme pohjoisessa, niin talvella pääsee hiihtämään ja laskettelemaan.

Mieleenpainuvin sattumus?

Oli menossa Naulapaimen-näytelmän omaisten esitys. Pyörö pyöri, mutta ei oltu päästy pitkälle, kun alkoi nousta savua ja sähköt menivät. Ohjaaja tulee ja ehdottaa, että näyttelisimme taskulamppujen valossa. Sitten palohälytys soi ja lähdimme ulos. Seisoimme roolivaatteissa pakkasessa ja siinä mietin, jäikö autonavaimet sisälle.

Pienellä näyttämöllä teimme Kielletyt muistot -näytelmää, ja kun olen lavalla, ei tule näyttelijäkaveri lavalle. Anne kysyy sivusta, laitetaanko poikki? Laitoimme poikki ja löysimme näyttelijän odottamassa taukotilassa. Haimme näyttelijän lavalle ja aloitimme kohtauksen uudestaan.

Mikä työssäsi on sellaista, mikä ei näy suurelle yleisölle?

Tekstimäärän opettelu ja se, että meidän pitää juosta ja käydä salilla eli pitää instrumenttia yllä. Näytelmän aikana vaatteiden vaihdot: kun muut auttavat sinua pukemaan ja itse laitat paitaa päälle.

Mikä sinua edelleen viehättää näyttelemisessä?

Kun teet jotain kohtausta ja tajuat, että yleisö on sinun hyppysissäsi. Silloin voi vähän testailla, voiko viedä tuohon suuntaan ja yleisön aistii. Vuorovaikutus yleisön kanssa on mahtavaa: nuo ovat mulla tässä käsissä ja tarjoilen heille tämän ja se meni läpi. Lisäksi se on mielenkiintoista, kun on itse tämmöinen perusjamppa ja sitten näytellessä saat olla toisenlainen. Saa aika monenlaisia elämiä ja eri roolit opettavat ymmärtämään ihmisiä. Elämä ei ole yksioikoista.