Viisi kysymystä konkarille – Pasi Räbinä

Oulun teatteri on työpaikka, jossa viihdytään hyvin ja työurat ovat usein pitkiä. Juhlavuoden kunniaksi jututimme Oulun teatterin konkareita, jotka ovat työskennelleet oululaisen teatterin parissa yli 20 vuotta. Seuraavaksi vuorossa on vuonna 1991 Oulun teatterissa aloittanut pukusuunnittelija Pasi Räbinä.

Millaista työskentely oli Oulun teatterissa alkuvuosinasi?

Itsessään pukusuunnittelijana työskenteleminen ja produktioissa työskentely ei oikeastaan kovin paljon ole muuttunut. Toki digitaalisuus ja kaikki sähköiset vempaimet ovat lisääntyneet. Luonnollisesti vuosien saatossa pukusuunnittelu alana on laajentunut ja kehittyy koko ajan erilaisten tekniikoiden ja materiaalien myötä alkuaikoihin verrattuna.

Talon ensi-iltoja oli ennen enemmän, kun aina oli myös suuren näyttämön lisäksi vastakappale pienellä näyttämöllä. Produktioita per vuosi oli enemmän, mutta jostain syystä silti työskentely ei ollut niin nopeatempoista kuin nykyisin, vaan se oli rauhallisempaa ja harjoitusajat olivat hieman pidempiä. Maailma on muuttunut nopeammaksi ja kokoukset, palaverit, suunnittelu ja kaikki muu talon sisällä oleva extra on lisääntynyt.

Mikä näytelmä vuosien varrelta on jäänyt mieleen ja miksi?

Niitä on kerääntynyt tässä talossakin jo monta, lähentelee sataa. Olen kiitollinen siitä, että talossamme on ollut aina monipuolinen ohjelmisto, vankka ammattitaito ja suuri vierailijoiden määrä. Onnekseni olen saanut tehdä monia eri genrejä ja tyylilajeja: klassikoita, nykydraamaa, satuja, nykytanssia, musikaalia ja oopperaa.

Eräs ooppera, Gluckin Orfeus ja Eurydike nousee yhdeksi tärkeäksi produktioksi vuodelta 2008. Ensinnäkin musiikin kauneus lumosi minut, mutta myös koreografi Jorma Uotisen liikekieli ja Leena Salosen ohjaus yhdessä. Teimme mielestämme onnistuneen ”gesamtkunstwerkin”, kokonaistaideteoksen myös skenografian, visuaalisuuden osalta lavastaja Maija Tuorilan, valosuunnittelija Jukka Kyllösen ja minun pukusuunnitteluni osalta.

Mieleeni on jäänyt vahva kokemus myös vuodelta 2002: Mikko Roihan ohjaama Maria Jotunin Elämä ja kuolema, jossa mielestäni tavoitimme kokonaisuudessaan esityksen vahvan ekspressionistisen tyylilajin hienosti. Esityksen uniikkisuutta korosti myös esityspaikkana toiminut Teatrian iso teollisuushalli. Viimeaikaisista töistä vuodelta 2020 nostaisin Fidelio-oopperan. Sen sanoma, näkemys, tyylilaji ja loppukohtauksen hulluttelevan revittelevässä lavastuksen ja puvustuksen ilotulituksessa olin omimmalla alueellani.

Mikä Oulun teatterissa on parasta?

Innostuneet ja inspiroivat työkaverit, huippuammattilaiset ja osaava ammattikunta puvustossa ja lavastamossa, monipuolinen ohjelmisto, eteenpäin suuntautuva ohjelmistosuunnittelu ja ilmapiiri.

Mieleenpainuvin sattumus?

Onhan niitäkin vuosien saatossa tapahtunut. Aina muistan, kun eräässä oopperassa esiintyjän helmaan oli tarttunut erä henkareita – voi sitä kolinaa näyttämöllä. Myös eräs vieraileva näyttelijä oli vahva improvisoimaan, myös esityksissä. Vastanäyttelijöillä oli sangen mielenkiintoista seurata, että mistähän hän tällä kertaa tupsahtaa. Värjäysprosesseissa on monesti tullut aikuisten vaatteista nuken vaatteita ja niin edelleen.

Mikä työssäsi on sellaista, mikä ei näy suurelle yleisölle?

Yleensäkin moni katsoja luulee ja vieläkin törmää siihen, että puvut ja lavastukset haetaan valmiina jostain loputtomasta varastosta. Näin ei suinkaan ole, vaan jokainen produktio on uniikki teos ja siihen valmistetaan suurella ammattitaidolla puvut, lavasteet, kampaukset ja tarpeisto. Omalla osastollani puvustossa rakennetaan näyttämöpukua monesti niin, että sen tekninen hienous, kvaliteetti ja vaativuus ei näy päällepäin, vaan se on osa puvun rakennetta ja siten auttaa samalla esiintyjän ilmaisua hänen työskentelyssään.

Mehän työstämme myös monenlaisia materiaaleja erilaisin tekniikoin esimerkiksi patinoinnilla, värjäämällä ja kankaanpainannalla, joista synnytämme ”kankaan illuusion” nahasta tai brokadista, vaikka oikeasti se ei sitä olekaan.

Se mitä tapahtuu sitten näyttämön sivussa ja lavasteiden takana onkin sitten jo toinen juttu. Välillä tehdään suorastaan taikatemppuja, kun salamannopeat vaihdot ja eri karaktäärien muutokset ovat pukijoidemme käsissä muuttuneet sekunneissa joksikin muiksi hahmoiksi.