Hauen hento kehtolaulu

Tarinan määränpää vei meidät kaukaiseen Vuopion kylään, kun Janne Pellisen ohjaama Pienen hauen pyydystys nähtiin eräänä hyytävän koleana lauantai-iltana Oulun teatterin suurella näyttämöllä. Juhani Karilan alkuperäisteos muuntuu näyttämölle hyvin kauniisti ja onnistuu lavalla pyydystämään monenlaisia tunteita kitaansa. Uninen ja utuinen maailma pitää otteessaan alusta loppuun saakka ja lupaa, että kaikki on hyvin. Hauenpyyntireissu etelästä pohjoiseen, matka omaan menneisyyteen ja sen haamuihin – kai olet valmis?

Ja kaikkein vaikeinta oli päästää irti

Lavalle aukesi ihastuttava kylä kaukana pohjoisessa, jonne saattaisi paeta milloin mitäkin elämän ongelmaa. Sunnuntaiaamun harmaus ja koleus sekä elämisen armoton hitaus viilsivät tiukasti läpi näyttämön. Samaan aikaan se on kuitenkin sydämen koti ja maailmankaikkeuden lempein lintukoto. Sellainen pienen kyläpahasen tunnelma, jonka tunnistaa vain asuttuaan sellaisessa, on epätavallista kyläpahasen rajojen ulkopuolella.

Elina, seikkailija, pienen kylän kasvatti itsekin. Hän ilmentää hyvin juuri sitä, miten menneeseen saa tarrauduttua kiinni vielä viimeisillä voimillaan. Kuinka kipu voi kasvaa yli ja ulos omista raameistaan. Raameista, joista ei ehkä edes ole ollut tarkoitus irrottaa otetta. Eihän Elina ole millään voinut, ei tietenkään. Hauki ei hellitä, vaan rimpuilee ja kiskoo Elinaa takaisin lammelle joka ikinen vuosi.

Hauki tietää mennyttä aikaa, ja takertuu Elinaan tiukoin hampain. Kun hauki ravaa kahden maailman väliä, ui se tietämättään menneen ja tulevan väliä. Siksi Elinan on saatava se joka vuosi – ettei se jäisi paikalleen. Ettei se jähmettyisi ja jäätyisi ikiajoiksi Keihäslammen syvänsiniseen. Moukku-Olli sen kuitenkin lopulta kertoi: “ei sinun Elina sitä haukea tarvitte tappaa”. Kun hauki on joessa ja saa olla vapaana, heltiää sen ote kalastajastakin. Ei menneisyyttään tarvitse täysin unohtaa, mutta on hyvä uskaltaa päästää irti.

On lohdullista ajatella, että jos mitään muuta ei enää olisi, meillä on aina menneisyytemme. Ajatukseen ei kuitenkaan voi jäädä uinumaan, sillä eletyn elämän haamut ovat haamuja, vaikka niitä tarkastelisi vuosien päästäkin. Kultaako aika todella muistot, mene ja tiedä. Lapsena halusin aina, että aika jatkaisi juoksuaan, nyt en ole asiasta enää niin varma. Aika on käsitteistä kenties kaikista pelottavin.

Unen rajamailla

Näkki edustaa suomalaisissa saduissa pelottelua, mutta Keihäslammella hän on myös valtaa ja halveksuntaa. Moukku-Olli edustaa pelkoa, joka kirouksen salpaantuessa hajoaa ja kuihtuu pois. Peijooni puolestaan ilmentää iloa ja päivänsäteitä, naurua keskelle harmaata pilviharsoa. Vaikka olennon kuuluisi ulkonäkönsä puolesta käyskennellä kuun pimeällä puolella, ei utuista pientä otusta voi olla rakastamatta. Tarinan muut henkiolennot sekä kaikki ihmisen kaltaiset ovat hekin neroja ja kauniita kaikessa juroudessaan. Kerronnan tyyli on ihmisläheinen, ja siksi siihen on helppo upota.

Unen ja todellisuuden välinen leikki lavalla on kiehtovaa. Samaan aikaan kun Janatuinen uinuu tavallisessa suomalaisessa pikkukylän yöpaikassa, seinän takana vietetään väkiyötä ja henget sekä muut oliot ovat ottaneet vallan. Lopussa kokija on mitä kiitollisin, ettei joku hahmoista kirmaa lavalle heilutellen vanhaa tuttua “se olikin vain unta”-korttia tähtisilmäiselle yleisölle. Tarinan utuinen maailma on mitä ihanin, ja todellisuus saa esityksessä painua kauas mailleen.

Lavastus ja puvustus osuvat nekin kauniisti tarinaansa. Pikkukylän pysähtynyt aika miltei leijui seinistä kohti taivasta, ja hahmojen päälle laskeutuivat kauniisti niin upeat puvut kuin rakkaus, hiljaisuus ja jurouskin. Valot loivat esitykseen kauniin, kovin suomalaista sielunmaisemaa herkistävän tunnelman. Jokin todella osui.

Jäljelle jääneet

“Joku päivä minä lähen täältä”, sanoo nuori Jousia, johon Elina vastaa tiedustellen: “Etkö sinä jäis kaipaamaan mittään?” Toisten on helpompi mennä kuin jäädä, eikä Elina ole yksi heistä. Ehkä hän jo lapsena tiesi, ettei voisi noin vain lohkaista Vuopiota pois sydämestään. Aina lähteminen ei ole vain lähtemistä, vaan on laskettava matkaltaan myös paljon enemmän. Ehkä rakkaus täytyy säilöä kiveen tai hauki pyytää joesta, jotta vihdoin saisi rauhan. Menneisyys ei voi koskaan unohtaa tai jättää ketään taakseen. On meidän jokaisen oma päätös, miten sen voiman valjastamme tulevaan ja jätämme sen jälkeemme itse, kun aika on.

Vaikkette kalastuksesta sanan varsinaisessa merkityksessä pitäisikään, tutustukaa kaikki Pienen hauen pyydystykseen mitä pikimmiten. Matka oli mitä ihmeellisin, ja erityisen kaunis matka omaan maailmaan – kenties myös siihen, jota ei tiennyt olemassa olevaksi.

Jenna Sundell
Näyttämöraati