Kun kaikki menee pieleen, siis aivan kaikki

“Hyvän taiteen ei aina tarvitse olla vakavaa”, kuului erään teatterivieraan kommentti, kun poistuimme teatterin suurelta näyttämöltä takaisin Oulun hyytävään merituuleen. Toinen ensi-iltaviikonlopun ensi-illoista oli juuri päättynyt. Tuona lauantaina 12.11.2022 ensi-iltansa sai Alma Lehmuskallion ohjaama Peter Pan menee pieleen. Henry Lewisin, Jonathan Sayerin sekä Henry Shieldsin käsikirjoittama katastrofikomedia esittää harrastajateatterin näyttelemässä rakastettua J.M Barrierin klassikkosatua Peter Pan. Tällä kertaa kuitenkin aivan kaikki tuntuu menevän täysin pieleen kaikilla niillä tavoilla, joilla esityksestä voi saada sekasorron.

Taide tuntee keinonsa

Jo näytelmän alku oli nerokas, kun lavalla hukassa ja kenties paniikissa olevat näyttelijät säntäilivät holtittomasti ympäri lavaa sekä naulasivat sänkyä kasaan viime hetkillä. Toiset yrittivät kuumeisesti löytää tietä näyttelijälämpiöön, toiset vielä kertailivat iltaa varten. Tunnelma oli täten asetettu jo valmiiksi. En ole nähnyt montaa esitystä, jossa tilaa sekä aikaa olisi käytetty yhtä rohkeasti kuin kyseisessä aloituskohtauksessa.

Käsiohjelman pohjalta käsitin, että näytelmän on tarkoitus olla teatteria näyttelijöistä, jonka näyttelijät näyttelevät näyttelijöitä – tai jotain sinne päin. Mietin, pysynkö kuviossa koko illan ajan. Huoleni oli turha, sillä juuri aloitus sai minut itsessään jo täysin uskomaan lavan sääntöjä sekä sen maailmaa. Totesin avecilleni erään lavan henkilön olevan “erityisen ammattimainen tyynynpöyhijä” tajuamatta ollenkaan, että näytös oli käytännössä jo alkanut. Kyseinen näyttelijä, kun vaan sattui olemaan roolissaan sekä arvoisessa tehtävässään niin uskomattoman taitava, mutta erityisesti uskottava.

Aitoudesta ja lavatyöstä

Juuri se minua ihastutti kenties kaikkein eniten: miten näyttelijöiden työ ei tuntunutkaan näyttelyltä ollenkaan, pelkästään olemiselta ja elämiseltä. Illan kaikki surkuhupaisat kommellukset olivat niin uskottavia, että ne todella tempaisivat yleisönsä mukaan lavan miljööseen. Pohdin myös, miten paljon aivan oikeat virheet näkyisivät lavalla, ja tulin siihen lopputulokseen, että näytelmä on niiden suhteen täysin turvallinen ja luontonsa vuoksi niitä karttava. Jos kynttilä ei lastenhuoneessa syttyisikään, olisi se vain yksi pulma muiden joukossa eikä katsoja ymmärtäisi kiinnittää siihen huomiota pieleen menevän näytöksen pieleen menneenä kohtana, ainoastaan pieleen menevän näytöksen tarkoituksella pieleen menneenä kohtana.

Roolit olivat vahvoja, lastensadusta tuttuja hahmoja sekä persoonia. Lavalta löytyi esimerkiksi täydellinen ja kuuliainen tytär, Elina Ylisuvannon hahmon Sannan näyttelemä Wendy, sekä Darlingien perheen kaksi muuta lasta: Timo Pesosen hahmon, Matin, esittämä hiljainen ja pieni Michael-poika sekä Mikko Penttilän hahmon, Pekon, näyttelemä hieman hidas ja kömpelö poika John. Erityisesti Ylisuvannon esittämä, Sannan näyttelemä Wendy (huomaattekos nyt, miten monikerroksisesta ajatusleikistä on kyse) teki minuun vaikutuksen: tunnistin hahmosta lapsuudensadun lisäksi hieman itseäni. Tyttö yritti keinolla millä hyvänsä jatkaa tarinaa siitäkin huolimatta, että hänen mielitiettynsä oli juuri pudonnut katon läpi lavalle, tai jotain muuta yhtä kamalaa. Toki on stereotyypistä, että perheen vanhimman tyttären kestävyys pitää perheen kasassa, mutta tarinankerronnallisesti se toimi loistavasti. Samalla se mukailee taitavasti myös lastensatuja. Roolien täydestä uskottavuudesta puhuu omiaan myös se, että vasta kotimatkalla huomasin samojen henkilöiden näytelleen eri hahmoja useaankin otteeseen. Esimerkiksi Nana-koira onnistui roolissaan niin hyvin, etten huomannut Roosan yleisroolia näyttelevän Merja Pietilän olevan yhtäkkiä lastenvahdin ominaisuudessaan tuiki tärkeä Newfoundland.

Hauskan keskellä

Humoristisesta näytelmästä löysin myös syvemmän sanoman, kun pohdin nyky-yhteiskunnan sekä erityisesti opiskelumaailman suorituspaineita. Saatamme sokaistua kaikelle sille, joka menee pieleen jo pelkästä kiireestä johtuen, ja jatkaa kunnes rajat, tai esimerkiksi sähköjohdon räjähdys tulee vastaan. Tuntuu, että nykyään ihmisen arvo perustuu sille, montako tuntia vuorokaudesta käytetään viilettäen asiasta toiseen ilman hengähdystaukoa. Jos muut ympärillä puhuvat aamuviiden herätyksistä, kolmesta harrastuksesta sekä kahdeksasta kurssista opintojaksoa kohden, on vauhtiin helppo mennä mukaan tajuamatta sitä, miten vaativa työ se on mielelle. Kun kaikki aika menee vain suorittamiseen ja levolle ei jää ollenkaan aikaa, koko keho kärsii. Jostain se silti löytää vahvuuden kannatella kulisseja, kuten Pekko piteli käsissään Peter Panin törmäyssuhtaisen ilmalennon kaatamaa lavasteiden kellotornia. Tosielämässä, kuten lavallakin, myös toimimattomat henkilökemiat voivat tuhota isojakin mahdollisuuksia, kuten kävi Pohjois-Pohjanmaan Polyteknisen Draamaseuran jäsenille.

Kuten näytöksen ohjaaja ja Oulun teatterin taiteellinen johtaja Alma Lehmuskallio väliaikatilaisuudessakin totesi, tässä haastavassa maailmantilanteessa huumorin merkitys korostuu. Yhteisiä kohtaamisia ilon ja naurun äärellä on kovasti kaivattu. Kaikenikäisten ihmisten aito ilahtuminen oli lauantain ensi-illassa käsinkosketeltavissa, ja yhteinen hetki jää varmasti monen mieleen. Suuri kiitos koko työryhmälle, olette luoneet jotain upeaa. Käykäähän katsomassa Peter Pan menee pieleen, iloinen hetki teatterinpenkissä on aina hyvästä!

Jenna Sundell
Näyttämöraati