Tutun ja vieraan ristiriita

Julkaisemme blogissa taiteellisen johtajan Alma Lehmuskallion teatterin 91-vuotisen taipaleen kutsuvierasjuhlassa 27.8.2022 pitämän puheen.

Tulin maailmaan 11.5.1979, samana vuonna, jolloin muun muassa pimeyteen sukeltava Ilmestyskirja. Nyt -elokuva sai ensi-iltansa. Tarkalleen minun synnyinpäivänäni järjestettiin rukkasmarssi, jossa työttömät kumosivat 30 kottikärryllistä työrukkasia eduskuntatalon portaille kiinnittääkseen huomiota työttömien vaikeaan asemaan. Samana synnyinpäivänä on myös säädetty laki pääkaupunkiseudun joukkoliikenteen tarkastusmaksusta.

Tähän irrottelun ja hilpeyden ilmapiiriin synnyin ja aikalailla sama linja on jatkunut teatterin taiteellisessa johdossa, jossa aloitin vuoden 2020 alussa: ennennäkemätön pandemia ja sen seuraukset, kolme yt-neuvottelukierrosta, leikkausuhat ja leikkaukset, kirsikkana kakun päällä teatterin katon irtoaminen myrskyssä ja massiivinen vesivahinko suurelle näyttämölle toissa kesänä.

Silti – en vaihtaisi tätä mihinkään.

Olen samana aikana saanut syvästi rakastua Oulun teatteriin ja niihin ihmisiin, jotka täällä iloisina, sinnikkäinä ja aina taiteen puolella jaksavat tehdä työtä ja raivata tilaa merkityksen luomiselle ja jakamiselle. Nämä molemmat, sekä kriisit että ihanuudet, ovat olemassa samaan aikaan, eivätkä ne onneksi sulje pois toisiaan – vaikka toivonkin, että tulevaisuus kallistuu hiukan reippaammin ihanuuden puolelle.

Haavoittuvaisuuden hakemista näyttämöllä

Mietin aloittaessani paljon suuren kaupunginteatterin taiteellista tehtävää, ja hahmottelin sitä kuvataiteilijan uran kulkuun liittyvän esimerkin kautta: Esimerkiksi taidemaalari Pablo Picasso maalasi uransa alussa ihmisistä taidokkaita muotokuvia, jotka olivat kohteensa näköisiä, kuin valokuvia, mutta ei mitään enempää. Myöhemmin hänen tauluihinsa tuli vieraampia ja abstraktimpia muotoja, ja se minkä tunnemme Picasson kädenjälkenä, alkoi näkyä. Uransa loppuvaiheella taidemaalari voi keskittyä esimerkiksi tutkimaan pelkästään harmaata väriä, jolloin tauluista on kadonnut ihminen, minä en enää ymmärrä sen merkitystä, minun mielikuvitukseni ja oma tulkinta ei syty, vaikka taiteelliset kysymykset kuvataiteen paremmalle tuntijalle saattaa olla loputtoman kiinnostavia.

Ajattelen, että kaupunginteatterin tehtävä on tehdä teoksia, jotka osuvat Picasson uran keskivaiheille. Sellaisia, joissa on jotain tunnistettavaa, lähestyttävää, jotka kutsuvat luokseen. Mutta lisäksi niissä näkyy taiteilijoiden oma, uniikki kädenjälki, ja sen kautta jotain tunnistamatonta, ehkä vierastakin, joka kutittelee mielikuvitusta, laajentaa ajattelua siitä minkälainen maailma on, ja saattaa herättää myös hämmennystä, jopa vastustusta. Me voimme välillä tehdä perusmuotokuva tai joskus haahuilla siellä harmaan maalaamisen alueella, mutta Picasson uran keskivaiheille me voisimme pyrkiä.

Jossain siellä hiukan epämuodostuneen, vääristyneen, keskeneräisen, virheellisenkin ihmiskuvan hujakoilla viihtyy se haavoittuvuus, jonka jakamisen ja paljastamisen kautta yhteys meidän ihmisten välillä syntyy. Haluan, että meidän näyttämöillä viljellään tätä tunnistettavan ja vieraan ristiriitaa, sekä haetaan haavoittuvaisuutta. Samassa ihmisessä voi samaan aikaan olla läsnä – täysin hatusta vedetyn esimerkin kautta – sekä äärimmäisen villi tanssijuus, lempeä äitiys, tanakka johtajuus että pandemian aikana virheitä tekevä päättäjyys.

Täytyy myöntää, että esimerkki ei ollut täysin fiktiivinen, koska on olemassa ihminen, johon nämä kaikki määreet sopivat: nimittäin minä itse.

Belgialainen Action Zoo Humain -performanssiryhmä on määritellyt missionsa seuraavasti: ”Ryhmä tutkii sitä, mihin asti teatteri pystyy vaikuttamaan todellisuuteen ilman, että menettää poeettista potentiaaliaan ja kykyään itsekritiikkiin?”

Se on mielestäni erittäin hyvin kiteytetty: meidän pitää olla kiinni todellisuudessa ja vaikuttaa siihen, varjella taiteen poeettista, runollista luonnetta ja samaan aikaan suhtautua paitsi ympäristöön, myös itseemme kriittisesti. Myös meissä on potentiaalia virheisiin, ristiriitaisuuksiin ja keskeneräisyyteen, ja niitä soisin juhlittavan siinä missä onnistumisiakin, koska ne tekevät meistä ihmisiä. Haavoittuvuuden esiintulo vaatii kunnioittavan ja luottamuksellisen työilmapiiriin, jonka luominen ja ylläpitäminen on meille Oulun teatterissa taiteen tekemisen ohella sydämen asia.

En ole valmis heittämään rukkasia portaille ja olen niin tunnollinen, että ajatuskin tarkastusmaksusta puistattaa, mutta olen valmis taistelemaan sen puolesta, että Oulun teatterissa tehdään jatkossakin sellaista ainutlaatuista, haavoittuvaista ja ristiriitoja syleilevää teatteritaidetta, joka yhdistää meitä, ja jonka kautta käsitys siitä, mitä teatteri, ihminen, maailma ylipäätään on, laajenee.

Hyvää tulevaisuutta Oulun teatteri!

Alma Lehmuskallio
Oulun teatterin taiteellinen johtaja