Nisäkkään vaellus ja hallinnan harhat

Jäniksen vuosi sovittiin Alman kanssa Oulun teatterin vierailubiisiksi vuosien 2019 ja 2020 taitteessa. Aika oli silloin toinen, voi herrajjumala että olikin!

Jäniksessä kiehtoi se, miten datanomi Vatasen irtiotto järjestäytyneestä yhteiskunnasta ja ns. oravanpyörästä resonoi omaan elämään. Pian kuusi vuotta sitten muutin Helsingin Etu-Töölöstä, synnyinyksiöstäni, lautamökkiin Lappiin, Ounasjoen rantatörmälle. Kaipa muutolla oli kahtalaiset tarkoitusperät: yhtäältä masokistinen tarve potkia itseä perseelle, että katotaanpa, miten uusavuton ja peruslaiska flegmaatikko pärjää oloissa, joihin ei ole ennalta mitään tatsia. Toisaalta kyseessä oli pako, reaktio yhä käsittämättömämmäksi käyvään ympäristöön ja urbaaniin sykkeeseen, joka ei enää tunnu elämän pulssilta, vaan pääkallon halkaisevalta hälyltä. Varsinaista suunnitelmaa ei ollut, vain utuinen toive siitä, että oppisi näkemään etäältä käsin asiat kirkkaammin, saisi perspektiiviä – ja toki ettei ainakaan ihan kokonaan erakoituisi. Tai höperöityisi.

Ensimmäisten vuosien oppi kiertyi luonnonolojen ympärille. Erityisesti talvisin. Kaikki suunnitelmat piti tehdä sään ehdoilla. (Kohta kuusivuotias päivittäisrutiini onkin tarkistaa ennusteet kolmesta eri sääpalvelusta. Aika ajoin jokin niistä myös osuu kohdalleen.) Vuoroin mökkiä, autoa ja itseä sai kaivaa lumesta, jota erityisesti silloin tuiskutti runsaasti lisää, kun erehtyi toivomaan poudistuvaa. Polttopuun kanssa oppi äkseeraamaan päivittäin, sillä mökki ei liiemmin pidä lämpöä. Oppi kerrospukeutumaan päivin ja öin, sillä jokiuoma toimii kuin boolimalja, joka kerää hyisimmät ilmamassat lähiseuduilta. Aina kun -30 alittui, elämä alkoi rajoittua lähemmäs ja lähemmäs kamiinan pesää.

Otsalamppu muodostui parhaaksi ystäväksi ja käytännössä kasvoi talveksi otsaan kiinni kuin tatti. Kylmän ja pimeän kaveriksi muodostui hiljaisuus. Tämän kolminaisuuden sisällä sitten oppi viimein pysähtymään, tarkkailemaan, ajattelemaan ajatuksia yksi kerrallaan, juttelemaan seinien eristeissä rapsaville myyrille sekä hämähäkille, joka talvella kamiinan tarpeeksi rallatettua saattoi herätä horroksestaan ihmettelemään, onko vuodenaika jo vaihtumassa. Vaikka kotihämähäkkejä varmaan oli useampi eri yksilö, nimesin ne kategorisesti Kaleviksi.

Luonto päättää, minä sopeudun

Noiden ensimmäisten vuosien oivallus oli se, että minä, ihminen, en todellisuudessa hallitse mitään. Luonto päättää, minä sopeudun. Siinä oli jotain hyvin vapauttavaa, koki viisastuneensa, jopa lähes valaistuneensa. Saattoi kaukaa korvesta, oman erakkokopin koetusta harmoniasta käsin katsella tuon järjestäytyneen yhteiskunnan kaaosta ja hyörintää myötätuntoisesti, mutta… kuitenkin hieman ylhäältä päin. Saattoi päätyä ehdottamaan näiltä pohjin Oulun teatteriin esitystä, jossa tälle tämän maailman vatasten rimpuilulle koneistoa vastaan empaattisen hellästi nauretaan. Ja näin myös hekotella terapeuttisesti itselleen. Kuitenkin samalla saattoi syntyä lievä hybris: minä selviydyn mistä vain, yksin! Se hybris kostautui.

Kevät 2020 paljasti, että on helpompi olla korvesta käsin olevaisuutta tarkkaileva valaistunut erakko, kun tietää, että se kavala maailma siellä kaukana toimii osapuilleen normaalisti, siinä omassa logiikassaan. Lockdownit ja poikkeustilat romuttivat kertaheitolla kaiken valaistuneen mielenlaadun, ja paluun teki se sama vanha tuttu angsti, jolta pyrki pakoon pois Helsingistä. Kaaoksen pelko. Siis kuolemanpelko, ihan puhtaasti. Asian laajuus ei meinannut upota todellisuudentajuun. Suhde Jänikseenkin muuttui, kun ei lähtökohtaisesti voinut tietää, onko teatteria vielä vuoden päästä olemassa. Tai onko itse vielä elossa tekemässä sitä.

Suunnittelukauden epäaika kuin outoa unta

Suunnittelukauden epäaika oli kuin outoa unta, täysin usvaisen tulevaisuuden edessä. Ajatukset Vatasen kujanjuoksusta muuttuivat paljon raskaammiksi, se hyväntahtoinen nauru rupesi juuttumaan kurkkuun. Tietty unenomaisuus tarttui näyttämöajatuksiinkin. Onko Vatasen koko elämä itsessään painajainen, josta havahdutaan hetkeksi kirkkaaseen uneen? Ja kenen painajainen se oikeastaan on? Kenties kollektiivinen?

Jäniksen vuotta myös urheasti harjoiteltiin talvella 2021 melkoisen unenomaisissa oloissa, maskein, visiirein, turvatoimin, ja alati rajoituksia pakenevan ensi-illan alla. Harjoitukset keskeytyivät vuosi sitten. Pyrkimys jatkaa syksyllä tyssäsi Ahti-myrskyyn. Talvi elettiin dejavú-henkisessä rajoitusten vuossa. Mutta nyt Jänis pyritään tekemään loppuun. Ja lähiseudulla on käynnissä sota. IPCC julkaisi rajuimman ilmastoraporttinsa tähän saakka. Eikä pandemiakaan ole varsinaisesti ohi.

Taiteellisen työskentelyn leimallinen piirre on ajallisuus, fiksoituminen hetkeen. Mutta entäs, kun maailma fiktion ympärillä kääntyy parissa vuodessa sellaisiin asentoihin, ettei fiktio pysy kyydissä? Vatasen pako oravanpyörästä laajenee nyt enemmän kohti hallitsemattomuuden, kaaoksen, kuoleman pelkoa. Nyky-yhteiskunnan alati kovenevat vaatimukset Vataselle sinänsä ovat pintaa, triviaalia, first world problems.

Vaan mikä on se resilienssi, jonka kanssa täällä selviää hengissä? Tai edes järjissään? En tiedä. Mutta pakko on uskoa, että se liittyy jotenkin yhteyden kokemiseen. Ettei koe itseään ulkopuoliseksi, irralliseksi ajopuuksi. Niin kauan kuin me kaikki vataset pystymme rakastamaan omaa jänistämme, olemme osa jotain suurempaa ykseyttä. Ja toivoa on. Aivan erakkona täällä ei selviä. Kotihämähäkki Kalevi on kuulemma samaa mieltä.

Eljas Liinamaa
Ohjaaja, Jäniksen vuosi