Epävarmuuden sietämisestä

Kun esitystä aletaan tehdä, ei koskaan ole mitään tietoa lopputuloksesta. On suunnitelmia, toiveita, haaveita, mutta tietoa, sitä ei ole. Ohjaajalla on ehkä enemmän tietoa, kuin muilla ja sitä hän yrittää parhaansa mukaan jakaa muulle työryhmälle. Pitää löytää yhteinen kieli, ja sitten, lopulta, yhteinen maailma. Yhteinen ymmärrys siitä, mitä ollaan tekemässä ja miten. Yhteinen ymmärrys siitä miltä lopputulos osapuilleen voisi vaikuttaa. Vaikka eihän sitä tosiaan kukaan tiedä ennen kuin ensi-iltana. Silloin vasta tietää.

Matka ensi-iltaan koostuu tuhansista hetkistä: on suuria onnistumisen hetkiä, on epätoivoa, on turtumista, on lämpöä, iloa, naurua ja välillä kauhuakin. Mutta ennen kaikkea on epävarmuutta. Ja jotta taidetta voi tehdä, täytyy oppia sietämään tämä epävarmuus. Sen kanssa kaikki elävät koko prosessin ajan. Täytyy hyväksyä, että asiat rakentuvat hitaasti, kerros kerrokselta, pienistä oivalluksista. Oikotietä ei ole. Kun vain siedetään ja samalla hartaasti yhdessä harjoitellaan, jotakin alkaa syntyä. Ja kuitenkin: jokaisessa käänteessä on mahdollista ottaa vahingossa väärä suunta. Intuitio sanoo jossakin kohdassa, että valitse tämä äläkä tuota ja joskus sellainen valinta voi viedä harhapoluille pitkäksikin aikaa. Ja joskus, ikävä kyllä, lopullisestikin. Sekin on mahdollista.

Näytelmän kirjoittaja Pipsa Lonka vastasi harjoitusprosessin keskellä meiliini, jossa purin epävarmuuttani seuraavasti: ”Minusta teatterin luonteeseen kuuluu kyllä kaoottisuuden sietämistä ja se aina ja kaikille oleva riski, että vaikka kaikki tekisivät parhaansa, esitys voi silti olla epäonnistunut. Eli Becketin sanoin: ”Yrittää taas. Epäonnistua taas. Epäonnistua paremmin.” Siinä on kyynistä lohtua!” Siinä totta tosiaan on outoa lohtua. Epäonnistuakin voi, eikä se ole sen vakavampaa, sitten voi yrittää uudelleen. Ja miksei vaikka epäonnistuakin uudelleen.

Mutta siltä ei tunnu nyt. Lauluja harmaan meren laidalta -esitys alkaa hahmottua epävarmuuden sumun keskeltä, siellä se pilkottaa kirkkaana, hauskana, lämpimänä ja koskettavana. Ehdottomasti omalaatuisena, aivan omanlaisenaan. Se ei ole se, mitä yksin kammiossani kuvittelin, se on enemmän. Yhdessä koko työryhmän kanssa se on syntynyt ja yhteistyössä on hirmuinen voima: monta mieltä ajattelee kosolti iskevämmin kuin yksi. Yhdessä olemme jakaneet epävarmuuden ja se totta tosiaan on kannattanut. Esityksestä tulee hieno!

Samalla kun esitystä on tehty, olen ajatellut paljon maailmaa ympärillämme. Epävarmuus on ihmiselon keskeinen tekijä ihan ylipäätään, mutta viimeisinä aikoina se on ollut sitä aivan ylitsevuotavasti. Miten kestää kaikki tämä? Miten suhtautua? En osaa sanoa muuta kuin taiteiluhommista oppimani: epävarmuutta sietämällä ja yhdessä tekemällä. Esityksessämme evakkoon viedyt kyläläiset löytävät lohdun toisistaan ja pienistä hetkistä, rutiineista. Niin kuin mekin esitystä tehdessämme.

Niin kai meidän kaikkien kannattaisi toimia näinä aikoina: sietää, olla yhdessä, pitää kiinni arjesta. Mitäpä muutakaan voisimme.

Mahdollisimman hyvää kevättä kaikille ja tervetuloa teatteriin. Kaikesta huolimatta.

Tuomas Rinta-Panttila
Ohjaaja, Lauluja harmaan meren laidalta