Sinut on nähty

Oulun teatterin visio on olla rohkeasti uusiutuva kaikkien teatteri. Pysähdytään hetkeksi tuohon kaikkien teatteriin.  

Jotta me voisimme olla kaikkien teatteri, tulisi meidän pitää huoli siitä, ettei kukaan jää taiteestamme ulkopuoliseksi. Kaikenlaisten ihmisten haavoittuvuuksien, ristiriitojen ja riemujen pitäisi päästä näkymään meidän näyttämöillämme.

Toimittaja ja kirjailija Anu Silfverberg perkaa erinomaisessa kirjassaan Sinut on nähty (Teos 2020) katseen valtaa ja sitä, miten miehinen katse eli male gaze yhä määrittelee taideteosten valtavirtaa ja historiaa. Miehistä ei tietenkään pysty tekemään sellaista yleistystä, että he katsoisivat maailmaa tai toista ihmistä vain yhdellä tavalla – miehen katseessa ei ole mitään vikaa. Esimerkiksi elokuvista on kuitenkin havaittavissa itseään toistava miehinen katse, joka typistää naisen vähäpukeiseksi ruumiiksi, miespäähenkilöä tukevaksi vaimoksi tai vain mielihyvän kohteeksi. Samalla se tulee määrittäneeksi sitä, kenellä on valta, kyky ja oikeus toimia.

Silfverberg nostaa miehisen katseen vaihtoehdoksi kuvaamisen tavan, joka ei katso henkilöitä vaan pakottaa tai kutsuu tuntemaan heidän kokemuksensa. Tämä ajatus viehättää minua ja tuntuu teatterissa mahdolliselta: Älä katso henkilöä ulkopuolelta, yritä tavoittaa kokemus olla tuo henkilö. Tällä tavalla taiteelle yhtenä mahdollisuutena hahmoteltu empatiakyvyn kasvattamisen tehtävä tulee myös aidosti toteutuneeksi. Tämä menee hyvin lähelle myös näyttelijän työtä, jossa pyritään löytämään totuudellinen henkilö, joka ei kuitenkaan ole sama kuin näyttelijä itse on.  

Ohjaajan työssä haurainta on yrittää ensin etsiä sitä, mikä minua koskettaa, sitten uskaltaa tunnustaa se ja lopuksi yrittää jakaa asia työryhmän kanssa. Sen jälkeen koittaa vielä se vaikein osuus, eli miten kääntää kokemus ymmärrettävälle näyttämön kielelle niin, että yhteys teoksen ja katsojan välille voi syntyä. Koko ajan on vastakkain sen pelon kanssa, että tämä on tyhmää, pientä ja vain minulle merkityksellistä. Prosessi on kuitenkin yleensä hyvin palkitseva – ja etuoikeutettu – koska yleensä jakaminen onnistuu ja syntyy yhteisyyttä ja lohtua.  

Samastuminen tai itsensä näkeminen eivät tietenkään ole ainoita mahdollisuuksia saada taidekokemuksia eikä samastumiseen tarvita täsmälleen itsen kaltaista henkilöä. Olen nähnyt itseni yhtä lailla Nukkekoti-näytelmän miespäähenkilössä Torvaldissa, piirretyssä limamöykyssä ja Spidermanissa. Mutta ulkopuolisuuden kokemus on vaarallinen. Jos mikään elokuva, teatteriesitys tai televisio-ohjelma ei tunnu kertovan minusta tai minun todellisuudestani, syntyy vääristymä siitä, että olen ongelmineni, haasteineni ja haavoittuvaisuuksineni yksin. Lohtu, jakamisen ja yhteyden tunne kielletään ja sormi osoittaa itseen: Minussa on varmaan jotain vikaa, koska kukaan muu ei ajattele/tunne/koe näin. En kuulu mihinkään joukkoon, minulla ei ole väliä.  

Silfverberg kuvaa kokemusta näin: ”Koska en ollut tottunut siihen, että tarinaani kerrotaan, olin kuvitellut sen olevan merkityksetön, mutta nurinkurisesti myös ainutkertainen.” 

Ulkopuolisuuden kokemus on vaarallinen erityisesti nuorena, jolloin muutenkin tuntuu, että on täysin yksin maailmassa, mutta on se vaarallinen myöhemminkin. Sen takia on polttavan tärkeää, että elokuvia, televisio-ohjelmia ja teatteriesityksiä pääsee tekemään mahdollisimman laaja joukko erilaisia ihmisiä. Yleisöllä on oltava mahdollisuus nähdä esityksiä, jotka rakentuvat esimerkiksi kaikkien sukupuolten kokemusten, taitojen ja arvojen varaan. Valkoisen, keski-ikäisen ja keskiluokkaisen heteromiehen näkökulman on oltava mahdollisuus, ei normi. Muun muassa silloin toteutuu kaikkien teatteri.